-“A work in progress.”
Näin se murisee Lundgrenin Dolppa, aka The Punisher, joka asustelee viemärissä, kruisailee ympäriinsä moottoripyörällä, pukeutuu mustiin nahkavaatteisiin ja omistaa elämänsä rikollisten rankaisemiselle. Ankarimman kautta. Vuonna 1989 valmistunut leffa on adaptaatio Marvelin samannimisestä antisankari-sarjakuvasta, ja on heti alkuun myönnettävä, etten ole kyseiseen sarjikseen tutustunut enkä siksi voi sanoa mitään elokuvan uskollisuudesta sille. Kovimmat fanit jaksavat näemmä valittaa siitä, ettei Dolppa käytä filmatisoinnissa pääkallopaitaa, mutta jostain kumman syystä tämä ei itseäni juuri haitannut.
Punisher on varsin mielenkiintoinen leffa eikä vähiten siksi, että kyseessä on australialainen tuotanto. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, suurta eroa amerikkalaisiin genren peruspilareihin ei välttämättä ole havaittavissa, mutta pieniä ja ratkaiseva juttuja kylläkin. Lähdetään nyt liikkeelle siitä, että kyseessä ei tosiaankaan ole mikään feelgood-pätkä, jota voisi huoletta kaikille suositella. Upean tummasävyisenä pidetty, ankea ja nihilistinen leffa vetää toivottomuudessaan vertoja jopa Death Wish-sarjan jatko-osille ja kotimaisen Viikate-yhtyeen joululevylle, eli siis nyt liikutaan totaalisesti pohjamudissa. Tai viemäriverkostossa vähintään.
Mark Goldblattin ohjaama teos on suoraviivaisen raaka ja sisältää lähes tauotonta toimintaa. Mässäily kuitenkin vältetään melko onnistuneesti, ja näin ollen väkivalta on juuri sellaista kuin toimivassa roska-actionissa kuuluukin: yliampuvaa, ilkeää ja rujoa, mutta ei kipua minnekään Guinea Pig-asteille. Punisherin tekemisiä ei myöskään puolustella eikä Goldblatt ota kantaa oman käden oikeuden puolesta, joskaan ei välttämättä juuri vastaankaan. Tästä syystä filkan nimiäijästä muodostuu varsin ristiriitainen, ja ihan pohdiskeluakin kestävä hahmo, vaikka katsojan sympatiat toki liukuvatkin hiljaisen kostajan puolelle.
Ja Dolph on ihan päällikkö. Dolph on todennäköisesti parasta, mitä Ruotsi on maailmalle ikinä lahjoittanut. En ole ihan varma, onko Punisherin alakuloinen, kaiken menettänyt ja pohjatonta ahdistusta huokuva katse vain Lundgrenin ilmeettömyyttä, vaiko harkittu ja raskasta taakkaa kuvastava veto, mutta hyvin se silti toimii. En myöskään ole ihan varma, johtuuko se, että myös muut elokuvan tärkeitä rooleja vetävät näyttelijät antoivat itsestään positiivisen kuvan ja tuntuivat onnistuvan oikeasti ihan hyvin siitä, että alla oli jo neljä katseltua elokuvaa joiden näyttelijät olivat kuin kadulta poimittuja, mutta väitän silti, että B-tuotannoksi Punisher on hyvin miehitetty.
Yhteenvetona siis todettakoon, että tässä on kyseessä yksi ehdottomasti parhaista lajityypin edustajista, mahtava genre-elokuva ja yksi parhaista sarjakuva-adaptaatioista koskaan. Nihilistisimpiä, karuimpia ja tylyimpiä pätkiä, mitä on tullut katsottua. Suositellaan nautittavaksi äkilliseen toiminnannälkään, kavereiden kanssa tai yksin. Punisher kuuluu yhdessä Death Wish 3:n ja Missing in actionin kanssa sinne roskakasariklassikoiden hall of famen kunniapaikoille.
