Yllärihitti Kuudennen aistin jälkeen ohjaaja M. Night Shyamalanilla ei ole ollut helppoa: yleisö on odottanut jatkuvasti näkevänsä jonkinlaista toisintoa siitä, kuinka Haley Joel Osment juttelee kuolleille ja Bruce Willis riuhtaisee maton katsojan alta loppuratkaisun tullen. Niinpä sellainenkin pieni mestariteos kuin The Village kärsi kohtuutonta vääryyttä, kun sitä markkinoitiin satumaisen draaman sijaan veret seisauttavana trillerinä. Kriitikot ja kansa ovat menneet kerta toisensa jälkeen sekaisin hämmennyksestä, joten Unbreakablen, Signsin ja Villagen kohtuullisesta taloudellisesta menestyksestä huolimatta Lady In The Waterille on jaettu vaikeat kortit; tässä vaiheessa Shyamalanin uraa flopista ei välttämättä enää toivuta. Mutkistaakseen kuvioita vielä entisestään perfektionistina tunnettu ohjaaja ajautui tuotantovaiheessa ilmiriitaan rahoittajansa Disneyn kanssa, siirtyi Warner Brothersin hoiviin ja tilitti ahdingostaan kirjan verran tekstiä.
Valtavat paineet valitettavasti näkyvät, sillä Lady In The Water ei ole erityisen hyvä elokuva. Sen hahmogalleria on liian hajanainen ja mytologia sepitetyn oloinen, ikään kuin juoni olisi syntynyt hätäisesti sitä kirjoitettaessa. Vai miltä kuulostaa tarina talonmiehestä, joka löytää kerrostalonsa uima-altaasta eräänä iltana Narfin nimeltä Story, jonka pitää löytää ihmisten joukosta Valittu, mutta ehtiä pian kotka Eatlonin selkään etteivät pahat skruntit – jotka tosin Tartutikit voivat voittaa – nappaa häntä… jaa että häh vai? Henkilöitä ja epämääräistä mytologiaa on niin paljon, että yksi kokoillan leffa ei riitä. Mukana on oivaltavankin oloisia, pienempiä juonikuvioita, mutta ne eivät ehdi saada tuulta alleen. Shyamalanin tarinassa on saattanut olla runsaastikin visiota, mutta nyt katsojalle kokonaisuudesta välittyy pelkkä sekava vyyhti pelästyneen pässin tavoin poukkoilevaa tarinaa. Näin käy kun ohjaaja rakastaa leffaansa liikaa: siitä ei osata karsia mitään pois.
Shyamalanin puolustukseksi on tosin sanottava, että herralla on kieltämättä silmää. Kauniita visuaalisia yksityiskohtia on paljon, ja jokainen otos on sommiteltu viimeisen päälle. Kun päälle vielä lämäisee James Newton Howardin hypnoottisen musiikin, katsoja haltioituu väkisinkin paikoitellen. Lisäksi leffan casting on varsin onnistunut: Paul Giamatti ja Bryce Dallas Howard ovat rooleissaan miellyttävän vähäsanaisia, mutta ensihetkestä lähtien uskottavia. On sääli, etteivät näiden kahden hahmot saa tilaa kasvaa näyttelijöidensä tasolle, vaan ne tukehtuvat keskelle skrunttien ja tartutikkien sekamelskaa.
Koska Shyamalanin ohjaajantaitoja on turha mennä kyseenalaistamaan, on toivottavaa että Lady In The Wateriin suhtaudutaan Hollywoodissakin välityönä – tai ehkäpä herra saisikin ajautua pienehköön budjettiahdinkoon ja sitä kautta johonkin virkistävällä tavalla minimalistisempaan. Aika näyttää, mutta leffaharrastajan näkökulmasta Lady In The Water ei ole kertakatselua kummoisempi.
