Kenraali Ripper (Sterling Hayden) uskoo kommunistien myrkyttävän amerikkalaisia ja lähettää pommittajia Neuvostoliittoon aloittamaan sotaa. USA:n presidentti Merkin Muffley (Peter Sellers) sen sijaan yrittää estää ydinsodan. Mukana ovat niin Buck Turgidson (George C. Scott) kuin entinen natsi tohtori Outolempikin (Peter Sellers).
Jo elokuvan pitkä nimi ja juoni kertovat siitä, miten absurdi elokuva on kyseessä. Tohtori Outolempi on erinomainen satiiri, joka tekee pilaa vakavista aiheista, kuten ydinsodasta. Vaikka aihe on vakava, niin elokuva on erittäin hauska, koska se on täynnä toinen toistaan omituisempia kohtauksia ja tekee sodasta täyttä sirkusta, jollaista se toisinaan kai alkoi ollakin. Esimerkiksi kohtaus, jossa ratsastetaan ohjuksen selässä, on täynnä mustaa huumoria, mutta se kritisoi samalla sotaa. Jokainen katsoja ymmärtää tuon elokuvaa katsoessaan, eikä satiiria siinä esitetä minään yltiöpäisenä paasaamisena, vaan katsoja saa itse hahmottaa, että minkälaisesta naurettavuudesta kylmässä sodassa loppujen lopuksi olikaan kyse. Etenkin ilmestymisaikoinaan tämä on ollut hyvin merkittävää ja siksi Tohtori Outolempi tuleekin säilymään merkittävänä historiallisena todistuksena siitä kaikesta hulluudesta, jonka keskellä maailma on elänyt ja elää yhä.
Tohtori Outolempi on komiikkansa puolesta ehkä outoa, mutta toisaalta niin tuttua; on outoa katsella miehen ratsastelevan ydinohjuksella, mutta sotatilanne elokuvan aiheena on täysin tuttua. Samanlainen asetelma toistuu moneen kertaan etenkin dialogissa: ”Ette voi tapella täällä, tämä on sotahuone.” Tämänlaiset keinot ja nokkeluudet välittävät elokuvan viestin perille paljon tehokkaammin kuin se, että Kubrick vaikka laittaisi päähenkilön puhumaan tunniksi sodan kurjuudesta. Tohtori Outolempi vie sodan fiktion äärimmäisyyksiin hienovaraisella ohjauksella ja upeiden näyttelijöiden vetovoimalla. Peter Sellers esittää uskomattomalla tavalla kolmea eri hahmoa säilyttäen jokaisen kohdalla tasapainon tietyn koomisuuden ja vakavuustason välillä ja puhaltaa henkilöidensä kautta teokseen purevaa satiiria. Elokuvan nähtyään on vaikea kuvitella, että kukaan olisi voinut korvata muuntautumiskykyistä Sellersiä ja hänen persoonallisuuttaan kameran edessä.
Stanley Kubrickin ohjaus on elovoimaista, liikkeellä jatkuvasti pysyvää, mutta ei kuitenkaan hutiloivaa. Koko elokuvan jokaisessa kohtauksessa yllä leijuu sellainen hilpeä tunne kuin sotatilaa ei olisikaan. Tämä sinänsä jännä ja erilainen lähestymistapa mahdollistaa sen, että teoksesta voi nauttia myös silkkana popcorn-viihteenä, eikä teos ole suunnattu ainoastaan niitä ns. taiteellisia ominaisuuksia hakeville. Vaikka teos onkin monessa suhteesssa taidokas ja hurja tekoaikansa ilmapiiriin nähden, niin on se myös mustaa komediaa parhaasta päästä. Harva elokuva, jos mikään elokuva ylipäätään, on kiteyttänyt sodan perimmäisen naurettavuuden näin vangitsevasti. Yhteiskunnan kriisitila viedään lastentarhaleikkien tasolle Sellersin suoritusta hyödyntäen. Varsinaisesti koomikkona tunnettu Sellers taisikin olla oiva vetonaula pääosaan.
Tohtori Outolemmen hahmo itsessään on yhtä suurta näyttelijätyön juhlaa, jossa Sellers loistaa mahtavalla improvisaatiokyvyllään. Tuo hahmo, joka yrittää estää toista kättään tekemästä natsitervehdyksiä, lienee Kubrickin elokuvien yksi ikivihreimpiä luomuksia. Elokuvan on ristiriitainen. Toisaalta se vakavan aiheensa vuoksi on juuri niin hauskaa, mutta toisaalta tuo komiikka tekee tästä niin kauhistuttavan aikansa taltioinnin. Pitäisikö tämä mestariteos sittenkin luokitella kauhuelokuvaksi? Ehkä elokuva mittaakin juuri sitä, millaiseksi maailma on muuttunut, kun ihmiset kykenevät nauramaan tällaisille kauheuksille. Onko tämä elokuva todistus ihmisen perimmäisestä hulluudesta? Oli miten oli, Tohtori Outolempi on Kubrickin hallituimpia kokonaisuuksia ja täynnä kuolemattomia yksittäisiä hetkiä. Esimerkiksi Vera Lynnin kappale ”We´ll Meet Again” on jäänyt elämään juuri Kubrickin nerokkaasta tavasta käyttää sitä elokuvassaan. Se räjäyttää elokuvan dynaamisen jännityksen ilmoillle, kirjaimellisesti.
