Tämä Ethan ja Joel Coenin varhainen – itse asiassa ensimmäinen – elokuva edustaa lajityyppiä, jolle irvailtiin myös elokuvassa Kuollut mies ei palttoota kaipaa. Kyse on siis film noirista, vaikkakin sillä erotuksella, että kuva on väreissä ja huumori paksua ja mustaa kuin talvidiesel. Se on omiaan karkottamaan osan katsojakunnasta. Coenin pojat eivät kutittele genreä leuan alta kuin mamman lempilasta, vaan tarjoavat muutenkin hämyiselle lajityypille kunnon ryypyn.
Blood Simplen keskushenkilö on mies, jonka ääni kuullaan heti leffan alussa. Ukko toteaa, ettei paraskaan jätkä aina pärjää. Saatesanojen jälkeen tutustutaan filkan muihin henkilöihin. Hämärään baarinpitäjään nimeltä Marty (Hedaya), hänen Abby-vaimoonsa (McDormand) ja alaiseensa, Ray’hin (Getz), joka karkaa Abbyn kanssa synkkään yöhön. Tästähän Marty ei tykkää, vaan palkkaa limaisista limaisimman yksityisetsivän, Visserin (mainio Walsh), parin jäljille. Ja tappaakin saa, ainakin Martyn puolesta. Koska alussa kuultu ääni oli Visserin, suunnitelmat oletettavasti onnahtelevat. Jatko on (lähes) makaaberia hengelläleikkimistä ja hillittömiä tilanteita, joiden kaltaisia lajityyppi ja rikoselokuvat yleensä pursuilevat, mutta jotka ovat silti kaikkea muuta kuin odottaa saattaa.
Moni elokuvan nähnyt on kehunut sen visuaalista tyyliä. Tämän joukon mielipiteessä on perää, sillä Blood Simplen kuvissa on kiinnostavuutta. Vaikka elokuva on väreissä, sen kohtauksiin on onnistuttu luomaan tietynlainen, film noirille ominainen tunnelma. Äänimaailmassa on taattua coenilaista kieroutta. Ja näyttelijät… Liki loistavaa käsikirjoitusta saattavat eloon sellaiset henkilöt, joita parempia osiinsa tuskin toivoa saattaa. Isoja kompasteluita leffassa ei nähdä. Vaikka paremmin teatterinäyttelijänä tunnettu Getz tulkitsee Raynsä hienolla herkkyydellä ja Dan Hedayan Martya käy sääliksi varmaan useammin kuin kerran, herkullisimman roolityön tekee lopulta M. Emmet Walsh. Visserinniljake sopii Walshille kuin hän olisi syntynyt tuoksi hahmoksi. Tämä elokuva kannattaa tsekata.
