Vuoden 1997 kaukaisessa tulevaisuudessa Los Angeles on tulikuumaa seutua: ilmasto on lämmennyt ja rikollisuus rehottaa. Poliisilla tekee tiukkaa, mutta vieras olento tulee jälleen visiitille toteuttamaan omaa näkemystään luonnonkarsinnasta. Metsästyskausi on avattu uusin voimin menestyksekkään Arnold-mäiskeen jatko-osassa.
Tappavasta aseesta tutuksi noussut Danny Glover perii Schwarzeneggerin saappaat elokuvan sankari Mike Harriganina. Rehellisesti puhuenhan me kaikki ajattelemme ajatukseen eläkepäivistä tuudittautunutta Roger Murtaughia, kun näemme Gloverin suorissa housuissa ja henkseleissä, mutta tämä poliisiluutnantti ei voivottele olevansa “liian vanha tähän shittiin,” vaan säntää henkensä uhalla vaaratilanteisiin ja haistattaa shaisset auktoriteeteille niin kuin kunnon Likainen Harrigan. Tukenaan tai vähemmän tukenaan Gloverilla on koko liuta genre-elokuvia kokeneita naamoja aina Bill Paxtonia, joka on yleensä mukana, jotta muut näyttäisivät kovemmilta, Maria Conchita Alonsoa, pallinaama Gary Buseyta ja Robert Davia myöten.
Jos jatko-osan meriittejä mitattaisiin ihan vain sillä, mitä uutta se kertoo edellisen elokuvan maailmasta, Predator 2:lla on ansionsa. Näkyvimpänä seikkana on luonnollisesti tapahtunut siirtyminen viidakosta suurkaupungin betoniviidakkoon. Tätä vaikutelmaa vahvistetaan muun muassa voodoo-gangstereiden läsnäololla. Kaupunkikuva lisää myös sivullisten uhrien uhkaa yhä suuremmaksi, ja täydellisessä maailmassa taustassa heijastuisi ehkä sulatuskattilan skismat, muukalaisen paikka monikulttuurisessa metropolissa tai jopa sademetsien kohtelu, kun kyseinen rinnastuskin jo kerta tehtiin, mutta se on taas muiden elokuvien heiniä se. Ihan kuin ensimmäinenkään Predator olisi koskaan ollut mikään yhteiskuntatutkimus.
Saalistajan itsensä rooli muuttuu yhä enemmän puolueettoman antisankarin suuntaan tämän toimiessa tuomarina, valamiehinä ja teloittajana sekä Losin poliisivoimille että kaupunkia kurittaville, raskaasti aseistautuneille latino-jengeille.
Toisekseen: siinä missä ensimmäinen Predator on hyvin militanttihenkinen Likainen tusina -pullistelu mitä parhaimmassa mielessä, jatko-osa nojaa enemmän aikansa poliisitrillerin suuntaan. Elokuvan mukana tulee genren perinteet niin hyvässä kuin pahassa. Kellekään tuskin tulee yllätyksenä, että ykkössankarimme partneri sattuu kuolemaan ja tekemään tapauksesta hyvin henkilökohtaisen. Myös tunkeilevan median ja hierarkiassa ylempien kanssa joudutaan törmäyskurssille. Se, tykkääkö näistä kliseistä, täytyy kunkin itse päättää. Harmillisesti Predator 2 kuitenkin rakastaa tätä poliisielokuvan lähestymistapaa niin paljon, että leffasta voi katsoa pidempiäkin pätkiä ja unohtaa täysin, että jossain nurkan takana pitäisi kurkkia ulkoavaruuden säälimätön metsästäjä. Erityisen kiintoisaa tarinankerronnan kannalta ei ole sekään, että katsojina tiedämme jo edellisosan jäljiltä enemmän kuin tämän kertaiset päähahmot, jotka joutuvat käymään läpi käytännössä katsoen saman murhamysteerin, minkä Arska ja combat-tiimi pari vuotta takaperin. Silti katsoja joutuu sen seuraamaan.
Kunnon kurkistukset yautja-lajin historiaan jäävät todellakin kurkistuksiksi leffan loppumetreillä, mutta muistettavinta tarjontaa se silti edustaa.
Eniten minua silti hämmästyttää se, miten elokuvasta on saatu graafisuudellaan niin K-18-leimaa härnäävä, mutta samalla niin toiminnasta riisuttu kokonaisuus. On totta, että katsoja pystyy mielikuvituksellaan luomaan hirveämpiä asioita kuin yksikään toteutettu visuaali – keino, jota ensimmäinenkin Predator hyödynsi rohkeasti – mutta Predator 2 vetäytyy kameran kanssa syrjään niin usein, että se on menettää jo merkityksensä. Kuorittuja ruumiita saa näkyä roikkumassa, kunhan taistelut on blokattu katsojalta. Ohjaaja Stephen Hopkins on mitä ilmeisimmin nähnyt Predatorin kauhutarinana toimintajännärin sijaan.
Niin kuin toiminnan näyttävyys ei jo muutenkin kärsisi, räpsyvissä valoissa kuvattu metrokohtaus näyttää, ettei joka pojan elokuva toimi kuin Alienin loppuhuipennus.
Predator 2 löytänee action-elokuvan kaanonissa oman pikku nurkkansa isoveljensä varjosta, mutta puhuttiinpa sitten elokuvasta tai itse hahmosta, valitettava tosiasia on, että predatorilta puuttuu pallit. Ei disrespektiä Gloverillekaan, mutta kyllä todellisen yautjan peittoamiseen tarvitaan vähintään maapallon kovin soturi. Silloin tärähtää maankamara.
