Tuntematon sotilas, tuo Väinö Linnan eepos konekiväärikomppanian matkasta ”sinne ja takaisin”, on viimeisen puolen vuosisadan jälkeen valloittanut sodanjälkeisten lukijoiden sydämet ja siitä on tullut kiinteä osa suomalaista kansanperinnettä. Teos filmatisoitiin ensimmäisen kerran jo vuosi kirjan julkaisemisen jälkeen 1955, mutta vaikka rainaa usein pidetään parhaana kotimaisena pläjäyksenä kautta aikain, se ei ole koskaan oikein voittanut tietään tämän tykittäjän sydämeen. Seuraava arvostelu koskee Rauni Mollbergin Tuntematon-filmatisointia vuodelta 1985 ja vaikkei näillä kahdella rainalla ole mitään muuta yhteistä kun sama lähdeteos (huom. Mollbergin elokuva ei siis missään nimessä ole Laineen uusintafilmatisointi, toisin kun jotkut luulevat!), en voi olla huomauttamatta että minusta Laineen versio on malliesimerkki elokuvasta joka ei ole kestänyt ajan hammasta ja leffa sisältää runsaasti tyhjänpäiväistä isänmaallista paatosta, joka ei tee lainkaan oikeutta Linnan visioille sodan armottomuudesta ja julmuudesta. Uusintafilmatisointi oli siis, kylmän sodan hiljalleen hiipuessa, enemmän kuin paikallaan.
Mollbergin versio vastaa huomattavasti paremmin tämän tykittäjän näkemystä Tuntemattomasta, joka on kirjana loistava mutta usein mielestäni hiukan väärin tulkittu. Mollbergin jermut ovat aitoja, tuntevia ihmisiä, jotka tekevät parhaansa suojellakseen järkeään ja henkeään sodan hullumyllyssä. Sota ajaa heistä esiin joko parhaimman, humaanin puolen (Koskela) tai sadistisen teurastajan, joka purkaa omia patoutuneita tunteitaan sokeaan väkivaltaan (Lehto). Kukaan elokuvan hahmoista ei jää kasvottomiksi karikatyyreiksi, vaan jokainen sotilas on ihminen, hyvässä ja pahassa. Mollbergin henkilökuvaus on yksinkertaisesti koskettavimpia ja parhaita ei pelkästään sotahistorian vaan koko elokuvahistorian aikana.
Teknisesti Tuntemattoman eri versioilla on luonnollisesti 30 vuotta ikäeroa, mutta ikävuosiin suhteutettunakin Mollberg pyyhkii Laineen filmikeloilla ladonseiniä. Tärkeä kerronnallinen elementti on Esa Vuorisen kaoottinen käsivarakamera, joka heijastaa paitsi päähenkilöiden tuntoja, myös sodan raastavuutta paitsi ihmiselle, myös viattomalle luonnolle. Pyrotekniikka tärisyttää asianmukaisesti eikä paukuttelupuolessa ole mitään vikaa.
Näyttelijäsuoritukset ovat teoksen sotilaallisen jämäkkä selkäranka. Uskomattomat roolisuoritukset (Etunenässä mm. Risto Tuorila, Pirkka-Pekka Petelius, Paavo Liski, Kari Väänänen etc.) piirtävät romaanin henkilöhahmoista uskottavia kuvia, joihin on helppo samaistua. Tärkeänä pointtina tulee mainita myös se että siinä missä Laine osittain pilasi teostaan jo entisestään valitsemalla castingiin yli-ikäisiä rillumareitähtiä, tuovat Mollbergin teoksen nuoret toivot elokuvaan aivan uutta puhtia. Mollbergin teos ei suinkaan unohda huumoriakaan, vaan se on erilaista kuin Laineen versiossa, sarkastista, kyynistä, tosiasioille aina kuolemaa myöten päin naamaa hekottelevaa ironiaa. En ole pitkään aikaan kokenut minkään muun elokuvan äärellä yhtä laajaa tunneskaalaa.
Niin tai näin, Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas on järisyttävän kaunis sotaelokuva, niin kauan kun sotaelokuvaa voi kauniiksi kutsua. Mollberg onnistuu fantasistisesti kiteyttämään elokuvassaan sellaisen humanismin ja inhimillisyyden pilkkeen, mikä on ollut monella sotakuvaajalla (mm. Edvin Laine) täysin hukassa. On suorastaan rikos, synti ja häpeä suomalaista kulttuuriskeneä kohtaan, että näin hienoa sotakuvausta, varsinaista timanttia suoranaisesti syrjitään sekä kotimaisilla että kansainvälisillä markkinoilla. Eikö olisi jo aika antaa anteeksi vanhoille virheille ja hiljentyä sodan mielettömyyden äärellä? (Toim. Huom. Tätä kirjoittaessa Visa Mäkinen-collection on julkaistu DVD:llä mutta Mollbergin Tuntemattomasta ei ole kuulunut mitään, mikä kertoo enemmän suomalaisen julkaisukulttuurin alennustilasta kun Mollbergin teoksen huonoudesta.)
