Kävin vastikään katsomassa elokuvan Yes Man. Odotukseni pätkää kohtaan olivat suuret, sillä idea ”miehestä, joka päättää sanoa kaikelle kyllä” kuullostaa hyvältä. Eikä reissu mennyt hukkaan – elokuvateatterista lähtiessäni olin aivan otettu.
Nimensä mukaisesti elokuva kertoo Carl Allenista (Jim Carrey), joka pitkästyy elämäänsä ja päättää ryhtyä ”Yes-Maniksi” eli kyllä-mieheksi – hän siis sanoo ”kyllä” aivan kaikelle. Tästä seuraa kaikenlaista hauskaa, ja löytääpä Carl jopa tyttöystävänkin, bändissä laulavan Stephanien (Zooey Deschanel). Mutta kyllä-asenteesta seuraa myös pahemman laatuisia hankaluuksia.
Jim Carrey vetää loistavan suorituksen. Miekkosen naamanvääntely ei häiritse tai ärsytä lainkaan, ja hän tuo hahmoonsa ihan oikeasti luonnetta. Bradley Cooper Carlin liikemieskumppanina tekee myös hyvän roolin, samoin Zooey Deschanel, mutta ei heistä kumpikaan yllä Carreyn tasolle. Ja mikä on komediaelokuvalle tärkeintä, se pystyy jättämään hyvän mielen pitkäksi aikaa.
Tunnelma. Eikä Yes Man epäonnistuu siinäkään kohtaa. Peyton Reed luo leffaan mukavan tunnelman. Joissain kohdissa saa nauraa ihan tosissaan ja koko leffan ajan mukana kulkee pieni hymynvire. Elokuva imaisee täysillä mukaansa, ja sen voi katsoa loppuun asti pitkästymättä.
Elokuva ei jää sisällöltäänkään tyhjäksi. Se jättää jälkeenpäin paljon mietittävää, ja tuntuu pohtivan, mitä elämä oikeastaan on. Carl saavuttaa kyllä-asenteella paljon hyvää, mutta joutuu myös kaikenlaisiin hankaluuksiin. Mikä siis oikeastaan on kyllä-asenne?
Tätä jäin miettimään.
Mietityttävän sanoman lisäksi leffa jättää myös iloisen mielen. Loppuratkaisu on kyllä vähän vaisu, muttei juurikaan vaikuta kokonaisuuteen, koska ei ole mitenkään ärsyttäväkään. Myöskin
käsikirjoitus on toimiva. Kukaan hahmoista ei jää stereotyyppiseksi, vaan kaikilla on luonnetta. Juonen kuljetus on sujuvaa, eikä tarina töksähtele missään vaiheessa. Yes Man on yksi vuoden 2008 parhaista elokuvista.
