Ollaan Italian saarella, kaikesta päätellen jossain siellä Lampedusan tienoilla. Joka tapauksessa Afrikan ja Euroopan välissä. Oikeastaan siellä ollaan vanhan ja uuden välissä. Vanhan ja uuden maailman, vanhan ja uuden elinkeinon, vanhojen ja nuorten asukkaiden välissä. Meri antaa antejaan. Pääasiassa kalaa, mutta myös pois heitettyjä kenkiä, pulloja ja muuta roskaa. Turistit näkevät meren lisäksi rannan.
Sisilialaistaustaisen Emanuele Crialesen ohjaaman Terraferman pääosassa olevalla perheellä ei varsinaisesti mene mitenkään erityisen hyvin, mutta se ei ole elokuvan pointti. Perheeseen kuuluu isoisä, miniä Giulietta ja pojanpoika Filippo. Poika Pietro, Filippon isä, jäi palaamatta kalastusreissultaan kolmisen vuotta sitten. Joskus meri myös ottaa.
Isoisä on vanhan kansan merikarhu, jolla ei elämässään ole enää kummempia saavutettavia. Riittää, että pystyy katsomaan itseään peilistä. Miniä Giulietta puolestaan yrittää elää reaalimaailmassa, johon kuuluu mm. ruoka, asunto ja viranomaiset. Enimmäkseen kuitenkin Terraferma tutkii ympäröivää maailmaa pojan, parikymppisen ja elämää vasta opettelevan Filippon kautta. Filippon maailma ei ole suuren suuri, eikä hän siitä sellaista haluakaan. Meri, kotisaari, kalastaminen ja sedän auttaminen turismipuuhissa riittää täyttämään päivät.
Viime aikoina meri on antanut jotain uutta ja hämmentävää: pakolaisia. Kylän väessä ja kylään tulvivissa turisteissa pakolaiset herättävät erilaisia ajatuksia ja tekoja. Myös isoisä, miniä ja Filippo käsittelevät teemaa tekemistensä kautta, kukin omalla tavallaan.
Laittomat venepakolaiset kuvataan elokuvassa taitavasti sekä yksilönä että nimettömänä joukkona. Välimeri on juuri niin turkoosi ja aurinko juuri niin kirkas kuin sen toivookin olevan. Näyttelijäsuorituksista ei jää mieleen varsinaisesti mitään erityistä. Elokuvassa näytellään niinkuin Italiassa ollaan: asiat hoidetaan hirveän häslingin kanssa, mutta muuten ollaan kuin ellun kanat.
Musiikki tukee elokuvan kulkua hienosti ja lähes huomaamattomasti. Kuvamaailmassa ollaan korostetusti merellä. Pitkät hitaat otot mereltä, merestä ja meren yltä antavat hetkittäin katsojalle aikaa ajatella tapahtuneita.
Loppu tuli ainakin itselleni yllätyksenä. Ei niinkään se, mitä siinä tapahtui, vaan se, että elokuva loppui, ei nyt kesken, mutta siis pyytämättä ja yllätyksenä. Uskoisin, että se on hyvä merkki, ja hyvä maku pätkästä jäikin. Voin suositella elokuvaa kaikille pakolaisteemasta kiinnostuneille, samoin kuin kaikille saaristo-Italiasta kiinnostuneille, niin kuvauspaikkojen kuin ajankuvankin kannalta.
