Walter Black (Mel Gibson) on onneton mies. Hän tuijottaa tyhjyyteen, ei tunne oikein mitään, eikä halua tehdä muuta kuin nukkua. Majava-elokuvan mukaan mies sairastaa masennusta, vaikka kuulostaakin lähinnä suomalaiselta lokakuussa. Walterin vaimo Meredith (Jodie Foster) heittää elämänhalunsa menettäneen ukon ulos, joten mies aikoo päättää päivänsä lopullisesti. Itsemurhan epäonnistuttua Walter saa apuunsa The Beaverin, majava-käsinuken, jonka kautta mies alkaa käsitellä pään sisäisiä ongelmiaan ja elää sellaista elämää mitä jossain masennuksensa alla haluaisikin. Kätensä kautta kommunikoivaan mieheen ei ole lähipiirissä kuitenkaan erityisen helppo suhtautua, eikä Walter lopulta osaa enää erottaa omaa minäänsä dominoivasta käsinukesta.
Majava käsittelee keski-ikäisen miehen ahdistusta samanlaisilla elementeillä ja tunnelmilla kuin moni muukin samanhenkinen elokuva. Kerronta muistuttaa paikoitellen esimerkiksi The Weather Mania, Paper Mania ja American Beautya, mutta ei valitettavasti pääse samalle tasolle vertaistensa kanssa. Elokuvan suurin ongelma on epäuskottava ja ulkokohtainen tarina. Masennukseen ja sen aiheuttamiin ihmissuhdeongelmiin on monen helppo samaistua, käsinuken kautta identiteettiään etsivään mieheen ei niinkään. Vaikka kuinka yritin antaa tarinalle mahdollisuuden viedä mukanaan, näin puolitoistatuntisen ajan valkokankaalla vain käsimajavana brittiaksenttia vääntävän Mel Gibsonin. Tarina on lähtökohdaltaan kiehtova ja olisi oikean ohjaajan käsissä saattanut muotoutua mielenkiintoiseksi ja persoonalliseksi elokuvaksi, mutta Jodie Fosterin ohjaamana elokuva jättää harmittavan kylmäksi.
Tulkintoja identiteettikriiseistä ja mielenterveysongelmista on käsitelty toisiaan kopioiden satoihin elokuviin. Majava kokeilee rohkeasti eri linjaa, mutta ampuu valitettavasti liian korkealle ja lipsuu korniuden puolelle. Käsinukeksi yllättävän ärsyttävän The Beaverin touhuilua on välillä vaikea ottaa tosissaan, ja viimeistään silloin kun mielenterveyshäiriöinen Walter kehittää lelufirmassaan Majava-veistoslelun ja nousee hittilelunsa kautta koko kansan julkkikseksi, menettää tarina viimeisenkin pontensa ja uskottavuutensa.
Ylilyödyistä käänteistä huolimatta Mel Gibson tekee elokuvan vahvimman roolisuorituksen. Itsekin mielenterveys- ja parisuhdeongelmien kanssa kamppaillut Gibson sopii ahdistuneen luuserin rooliin passelisti. Muut hahmot sen sijaan tuntuvat laskelmoidun etäisiltä; on miehensä vaikeuksia ymmärtämätön bisnes-vaimo, omaan maailmaansa ja nikkarointiin pakeneva perheen nuorempi poika (Riley Thomas Stewart), isäänsä vihaava sarkastinen teinipoika (Anton Yelchin), sekä jäbän pimeällä menneisyydellä varustettu cheerleader-tyttöystävä (Winter’s Bonen jälkeen roolissaan yllättävän heikko Jennifer Lawrence). Kun hahmoja ei usko, ei niistä juuri välitä, eikä elokuvakaan voi silloin suurta vaikutusta tehdä.
Majava tipahtaa harmittavasti potentiaalia olisi, mutta -genreen. Tarina melkein toimii, ohjaus on melkein uskottavaa, eikä mitään äärimmäisen suuria vikoja ole päällisin puolin näkyvissä. Mutta loppupeleissä melkein maalissa on kuitenkin maalin ulkopuolella, eikä maalin ulkopuolella ole vaikuttaville tunnekuohuille juuri tilausta.
