Karvinen on Eskon laiska kissa ja oman pienen maailmansa napa. Päivät kuluu pääasiasssa löhöillessä ja lempiruoasta, lasagnesta unelmoiden. Karvinenhan on yksi maailman tunnetuimmista kissoista. Pääasiasssa lyhyiden sarjakuvastrippien sankari on löhöillyt itsensä miljoonien lukioiden sydämiin. On tietenkin ollut vain ajan kysymys milloin hahmosta väännetään oikein kokoillan elokuvaa. Karvinen-elokuva on mainio esimerkki siiitä kuinka asiat voivat mennä pieleen kun ne siirretään sarjakuvastripeistä valkokankaalle.
Aiemminkin Karvisen hahmo on elävissä kuvissa nähty mutta ihan perinteisenä animaationa. Näin on vielä oltu lähellä sarjakuvan henkeä niin ulkoisesti kuin sisällöllisestikin. Nyt on leffan kuningasajatuksena ollutkin itse toteutus eli hahmo on siirretty ”normaaliin” maailmaan 3D-cgi-hahmona seikkailemaan. Idea ei ihan hölmöltä näytä mutta itse elokuvan sisältö vesittää koko pläjäyksen varsin tyhjänpäiväiseksi hömpäksi.
Kun Karvishahmon toteutus ja miljöö ovat satumaisuudessaan ihan oivallisia, kaikki muu alkaakin häiritsevästi tökkiä. Muut eläinhahmot ovat itsensä näköisiä (Karvinenhan näyttää lähinnä sarjakuvaversioltaan) ja puhuvat keskenään siinä missä ihmisetkin. Ihmishahmot ovat ihan toissijaisia höpöttäjiä ja ylikarakterisoituja. Ilmeisesti Jennifer Love Hewittin mukana ololla on yritetty korvata tarinan puutteellisuus perheen isukkeja ajatellen. Bill Murray on pestattu itse Karvisen ääneksi. Kuitenkaan persoona ei pääse huokomaan läpi oikein missään vaiheessa -äänenä voisi olla kuka tahansa.
Lasten elokuvat ovat oikeastaan haastava ja vaikea laji. Pikkuyleisö osaa olla nykyään jo aika vaateliasta lajia ja samalla tietenkin pitäisi myös viihdyttää pikkukansaa leffateattereihin tuovaa vanhempaa katsojaa. Hyvässä kokonaisuudessahan nämä kaikki seikat toimivat, Karvinen ei ole sellainen elokuva. Sen ongelma on se että se ei uskalla ja ehkä haluakkaan olla muuta kuin pikkuyleisön kertakäyttöelokuva.
