Amerikkalaisohjaaja Roland Emmerich tunnetaan erityisesti katastrofielokuvista; mies on tuhonnut maailmaa (tarkalleen ottaen USA:ta) jo muutamaan otteeseen. Ohjaajan viimeisin yritys tuottaa rahaa maailman tuhoamisella parin vuoden takaisessa elokuvassa ”2012” onnistui kohtalaisesti. Ennen sitä hän kuitenkin ohjasi, käsikirjoitti ja tuotti katastrofielokuvan, joka tarttui paljon ajankohtaisempaan ja todellisempaan aiheeseen; ilmastonmuutokseen.
The Day After Tomorrow sijoittuu nykyaikaan, maailmaan jossa oudot luonnonmullistukset yhtäkkiä yleistyvät. Klimatologi Jack Hall (Dennis Quaid) esittää teorian jonka mukaan maapallon napajään sulamiset aiheuttavat Golfvirran kääntymisen – ja uuden jääkauden. USA:n hallitus ei kuitenkaan ota häntä tosissaan, varsinkaan silloin kun hän väittää ilmiön tapahtuvan nyt, eikä sadan vuoden päästä. Itsepäinen varapresidentti (Kenneth Welsh) saa kuitenkin niellä sanansa, kun jättiläismäiset tornadot, tsunamit ja superkylmät lumimyrskyt valtaavat pohjoisen pallonpuoliskon. Samalla Hallilla on omia ongelmia. Hänen poikansa Sam (Jake Gyllenhaal) ystävineen on jumissa jään peittämässä New Yorkissa. Jack lähtee pelastusretkelle samalla kuin eloonjääneet yrittävät selviytyä jääkaudesta. Edessä on kylmä seikkailu.
Ennen elokuvan katsomista odotukseni eivät olleet kovinkaan korkealla. Katastrofielokuvat kun eivät ole tunnettuja mahtavista näyttelijöistä ja toimivasta tarinasta. The Day After Tomorrow ei ole mikään poikkeus. Elokuvan tarina on sitä samaa tuttua ja ennalta-arvattavaa perushuttua, jota jokainen katastrofielokuva seuraa. Maailmasta puhuttaessa tarkoitetaan lähinnä USA:ta, isähahmo joutuu pelastamaan jonkun rakkaansa, pieni ryhmä eloonjääneitä yrittää selvitä tuhoutuneessa maailmassa jne. Tarinasta puuttuu se jokin, kuten esimerkiksi mehevä juonenkäänne, joka tekisi elokuvasta ainutlaatuisen. Nyt se sulautuu muiden elokuvien joukkoon.
Elokuvan näyttelijät ovat kaikki lähinnä keskinkertaisella tasolla. Kovinkaan tunnettuja nimiä elokuva ei, Gyllenhaalia ja Ian Holmia lukuun ottamatta, sisällä. Quaid on melko tylsä eikä Gyllenhaalkaan vakuuta suorituksellaan. Ian Holm sentään pelastaa osan elokuvasta laadukkaalla työllään. Hahmoista hauskin on eloonjääneiden joukossa oleva, kadulla asusteleva selviytymisekspertti Luther (Glenn Plummer). Emmy Rossumin tunteikkaasti näyttelemä Laura vakuuttaa nuorista näyttelijöistä eniten.
Emmerich haluaa nähtävästi mässäillä komeilla erikoistehosteilla, sillä juuri niiden turvin suuria kaupunkeja tuhotaan ja ihmisiä listitään. Sen verran överiksi se kuitenkin menee, ettei elokuva ihan pysty vakuuttamaan katsojaa vaarasta, joka oikeasti on mahdollinen. Näin käy ellemme pian tee jotain. Maa on ainoa kotimme, emmekä me saa tuhota sitä. Elokuvan tärkein opetus onkin se, että luonto on ihmistä voimakkaampi. Juuri tämäntyyppiset pelottelut, kritiikit ja moraaliset opetukset kuuluvat elokuvan parempiin puoliin. Tämän lisäksi se on hyvin näyttävä (etenkin silloin kun hyökyaalto pyyhkäisee New Yorkin yli) ja myös kauniisti kuvattu. Alkupuolen lyhyet ja sekavat kohtaukset tosin alentavat pisteitä. Vaikka elokuvan sanoma onkin tärkeä, ei se onnistu tuomaan asiaa kovinkaan tunteikkaasti esiin. Siitä myös puuttuu se suuri kliimaksi, joka on lähes pakollinen tämän tyyppisissä elokuvissa.
The Day After Tomorrow on hyvä heräte pelastamaan maailmaa, mutta mitenkään ainutlaatuisen laadukasta viihdettä se ei ole. Näyttävästi tehty elokuva liioittelee totuudenmukaisella teemalla ja herkuttelee erikoistehosteilla. Keskinkertaiset näyttelijät ja tuttu tarina eivät paranna asiaa. Emmerich onnistuu kuitenkin vahvalla ohjauksellaan ja luottotiimillään sen verran hyvin, että elokuvan voi katsoa pariin otteeseen siihen kyllästymättä.
