No niin. Myönnetään. Ennakkoon ajatellen ”X-Men”-nimeä kantava teos ei voinut olla muuta kuin tyhjyyttä tehostemeren seassa. Siksi sitä on hyllyillä vältelty kuin ruttoa. Vaan niinpä sitä ihminen joutuu rouskuttamaan epäluulon sanoja ahkerasti, vaan ei katkerasti: X-Menhän oli lopultakin sitä tyylillä ja innolla toteutettua sarjisadaptaatiota, jota tässä tovi on jo odotettu!
Siinä missä esimerkiksi Hämähäkkimiehen toilailut jäivät auttamattomasti Peter Parkerin naamanvääntelyksi ja yksiulotteiseksi verkonpunonnaksi, kokoaa ohjaaja Bryan ”Usual Suspects” Singer X-Menin tasapainoiseksi supersankariteokseksi. Sankareita piisaa niin, että pikku pää ei tahdo aluksi nimiä muistaa, mutta toisaalta taas hahmoista löytyy se syvällinen osakin. Homma ei ole sitä pelkkää pahvinohutta karakterisointia.
Hugh Jackman vetää pääosan pulkkarit lepattaen. Aussitähti ei tyydy vain esittelemään rintakehäänsä naiskatsojille, vaan kulkee Wolverinena naama irvessä ja otsa kurtussa – supervoimat ja Adamantium luissa kun painavat niin penteleesti. Vielä paremmin osansa hoitaa Anna Paquin, jota ei aina sivurooleista edes erota. Nyt kaunis Anna on tarinan sympaattisin henkilö väpättävine alahuulineen (huom. ei kuitenkaan puhuta siitä Keiratyylisestä ”näyttelemisestä”). Patrick Stewartin (eli itse Jean-Luc Picardin) mukaan saaminen on sekin sulka leffantekijöiden hattuun. Stewart kun sopii hyvispuolen johtajaksi kuin Jean-Luc komentosillalle.
Näyttelijäosastosta voisi kirjoittaa vaikka kuinka pitkästi. Rebecca Romijn-Stamos keikistelee päivittäin jopa 8 tuntia vaatineiden maskeerauksiensa takaa Mystiquena, ja Bruce Davison saa kokea rasismin käänteispuolen Senaattori Kellynä. Sir Ian McKellen on ajanut Gandalfin partansa pois, ja virnuilee nyt pahisleirin ylipäällikkönä. Oikeastaan kehuja lähtee joka kolkkaan… Tai no joo, onhan siellä se Halle. On siellä tiesti nahkapöksyt, mutta siihen se kyllä sitten jää, sori vaan…
Tarina kertoo siis ihmisten ja mutanttirodun välillä kytevästä epäluulosta. Professori X (Stewart) edustaa suvaitsevampaa laitaa, kun taas Magneto (McKellen) vannoo sodan nimeen. Saksikäsi Edwardia hieman muistuttava Wolverine ja friikkiyttään itkeskelevä Rogue (Paquin) liittyvät jotenkin Magneton kataliin juoniin.
X-Men tekee sen mitä näiltä kiihtyvässä tahdissa julkaistavilta sarjisadaptaatioilta on odotettu. Se toimii koko kestonsa ajan, tuo ruudulle kasan tähtiä (ei pelkästään tusinatähtiä) ja rokkaa vietävästi. Tietenkään leffan loistokkuus ei yksin kaada suurimpia epäluulon valleja: jos scifi, fantasia ja hassut sankarihahmot eivät uppoa lainkaan, ei varmaan kannata laskea kaikkea uskoaan tämänkään varaan. Mutta ainakin peter parkerit, uudet batmanversionnit ja catwomanit sopii X-Menin jälkeen unohtaa.
Omasta puolestani totean, että maailmassa on nyt ainakin yksi sarjakuva-adaptaatioden toimivuuteen uskova ihminen enemmän. Se on kova ansio yhdelle leffalle.
