Vanha mies muuttaa poikansa kanssa pohjoisen Ranskan rannikolla sijaitsevaan, muusta maailmasta eristäytyneeseen majakkasaareen majakanvartijoiksi. Pian muuton jälkeen paljastuu, että poikaa on vain hetkeä ennen purrut sairas koira. Ajan kuluessa pojan oireilu pahenee pahenemistaan, mutta kaksikko ei yksinäiseltä saareltaan pysty ottamaan yhteyttä ulkomaailmaan tai jättämään tärkeää tehtäväänsä kesken…
Varsin simppeli tarina perustuu vuosikausia elokuvaa vanhempaan näytelmään. Jean Gremillon haki tiettävästi inspiraation elokuvaansa kiertelemällä kotimaansa rannikkoa ja kuuntelemalla tarinoita yksinäisistä majakanvartijoista, jotka kohtaloa uhmaten yrittävät tehdä työtään muusta maailmasta jopa vuosikausia eristäytyneinä. Erityisen suuren vaikutuksen ohjaajan teki tarina kahdesta majakanvartijasta, joista toinen oli kuollut ja jäljelle jäänyt eli saarella kuukausia loukussa mätänevän ruumiin kanssa. Vastaavaa makaaberia tilannetta voi tavallinen maalainen vain mielessään kuvitella.
Ehkäpä hämmentävin ja närkästyttävin ominaisuus tässä elokuvassa on jo alusta asti taustalla riettaasti soiva sielua ja hermoja sietämättömästi riipivä kokeellinen musiikki, joka ei ainakaan alkupuolikkaalla tunnu istuvan muuhun elokuvaan tippaakaan. Yksi ensimmäisistä kohtauksista esimerkiksi kuvaa varsin tavanomaiseen tapaan vanhan miehen ja tämän pojan saapumista matkatavaroineen majakkasaarelle, taustalla kuuluu:
RIIK RÄÄK RÖÖK!!
GULB GULB PLIIIK!!!
SKRIIK PLUBG BRÄÄ!!!!
Jos korvat voisi oksentaa…
Vaikka kaikenlaista himmeää onkin tullut nähtyä ja kuulltua, en todellakaan muista ikipäivänä törmänneeni vastaavaan hirvittävään raapimis- ja pulputusäänistä koostuvaan kaoottiseen kakofoniaan. Tätä hirveyttä kuunnellessa tulee melkein jo pakosti ihan fyysisesti pahoinvoivaksi, niin kamalaa se on.
Viimeistään puolivälin jälkeen elokuva alkaa paljastaa todellista karvaansa ja kamalan soundtrackin tarkoituskin alkoi vihdoin valjeta. Lighthouse Keepers on niitä elokuvia, joissa tarina ei ole alkuunkaan merkityksellinen vaan ainoastaan tapa, jolla se on kerrottu. Kyseessä on nimittäin kertomus nuoren miehen pahoinvoinnista ja elokuva on kokonaisuudessaan musiikkia myöden suunniteltu kuvastamaan tätä tunnetta. Lighthouse Keepersin tarinahan tapahtuu suljetussa tilassa ja tunnelma on kauttaaltaan äärimmäisen klaustrofobinen, monessa kohtaa kuvataan tarkoituksella kymmenien metrien pudotusta ja hurjana raivoavaa merta pelkästään pahaa oloa korostamaan.
Sitten on erilaisin linssein ja filtterein hämärretyjä kohtauksia, joissa kuvataan nuoren miehen muistoja ja erilaisia harhoja, huimaavasti pyörivää kameratyöskentelyä ja nopeasti piteneviä otoksia, joilla korostetaan päähenkilöiden kokemaa ahdistusta, etc. Tähän päälle vielä oksettava soundtrack ja katsojaa nokkelasti manipuloiva soppa on valmis. Lighthouse Keepers taitaa olla ainut mykkäelokuva koko maailmassa, jota katsoessa alkoi itselläkin vähän vatsassa kiertää. Kovin moni väkivaltainenkaan elokuva ei ole tähän pystynyt.
Enpä tiedä alkuunkaan miten tämän elokuvan loppujen lopuksi pisteyttäisi. Toisaalta kyseesssä on erittäin hallittu, erinomaisesti kuvattu ja taidolla sekä tarkoituksenmukaisesti leikattu pieni taideteos, jonka pääasiallinen funktio taitaa olla oksettavan olon aiheuttaminen. Tältä tekisi oikeastaan mieli napata pari tähteä pois pelkästään karmaisevan huonosta soundtrackista, mutta huonon olon ja ahdistuksen aiheuttaminen ilman gorea ja väkivaltaa on jo saavutuksena sen verran kova, ettei voi muuta kuin antaa kaikki anteeksi ja nostaa hattua.
