Vuonna 1990 elettiin aikaa, jolloin Macaulay Culkin ja yksin kotona oleminen olivat vielä hienoja asioita. Jälkimmäinen tosin vain siinä tapauksessa, että sai syödä ensin luvatta ison annoksen ruokaa ja sitten mäiskiä rosmoja turpaan.
Joulutunnelmaa henkivä ja John Williamsin musiikkia kauneimmillaan esittelevä perheleffa kikkailee puhtaasti sillä sääntöaukolla, että jouluna saa olla tuhma vain pahiksia kohtaan, varsinkin jos on joutunut erheessä perheensä unohtamaksi. Vahva hyvän (älykäs lapsi) ja pahan (idiootti rosvoduo) välinen kontrasti puskee leffaa eteenpäin kuin lumiaura lunta joulupukin tieltä.
Lapsen mieltä rikollisentelomishuumori nauratti, ja tuntuu koeyleisön perusteella naurattavan edelleen, kovin tehokkaasti. Toisaalta muuta leffa ei sitten tarjoakaan kuin piilevää haikeutta hylkäämisen pelosta, Culkinin lapsekkaan viatonta olemusta ja tuota silitysraudoin päälle puskevaa huoletonta huumoria (unohda sana ”huoleton”, jos olet varas). Edellä mainittuja juuri ja juuri leppoisan koko perheen leffapätkän edestä. Kaukana ovat vielä ne alamäen ajat, jolloin leffasarja alkoi astua omiin ansoihinsa.
