Mainosten jälkeen valot himmenevät lopullisesti. Hillitön välkehtivä johdanto. Pimeys. Alkutekstejä. Tuskaista huohotusta. Uma Thurman. Äärimmäisen Tarantinomainen, mielettömät fiilikset pintaan nostattava alkuskene. Ja musa alkaa soida – Nancy Sinatran mainio ”Bang bang”. Hitto soikoon, Tarantinon otehan ei ole hiipunut vuosien saatossa yhtään.
Kill Billin ensimmäinen osa alkaa niin taitavasti ettei paremmasta väliä. Juoni selkiää katsojalle takautumien kautta, vaikka ekassa osassa moniin kysymyksiin ei vielä vastata. Pääpointtina on kuitenkin se, että Morsian (Thurman) joutuu murhayrityksen kohteeksi omissa häissään, läheiset kuolevat ja mimmi joutuu itsekin koomaan moneksi vuodeksi. Herättyään Morsian alkaa kiihkoissaan suunnitella kylmää kostoaan – tappolistaansa hän kerää kaikki ne neljä palkkamurhaajaa, jotka kohtelivat häntä kaltoin. Plus viidentenä, viimeisenä ja tärkeimpänä listalla on koko homman pomo – Bill.
Pahimmat mellestäjät ovat siis tällä kertaa naisia. Kauniimman sukupuolen edustajat sopivatkin lököisästi staroiksi leffaan, jonka visuaalisuus hivelee silmiä. Kill Billissä on vaikutteita ainakin Aasialaisista mätkintäleffoista, Animesta, Spaghettilänkkäreistä – ja melkoisen määrän splatterikamaakin on tainnut Quentin katsoa. Väkivallan runsaus kieltämättä yllätti, vaikka kyseessä olisikin Tarantinoleffa. Verta pursuaa katkenneista raajoista niin ylitsevuotavasti, että jokainen onneksi tajuaa jutun vitsinä. Mieletön vuodatus menee kuitenkin yli siinä vaiheessa, kun Morsian saa Sinisten lehtien talossa vastaansa kaikki 88 arvostetun Yakuza-jengin jäsentä. Meikäläisen makuun kohtaus oli jo turhan pitkä.
Dialoginsa puolesta Tarantino ei tosiaan tunnu olevan parhaassa vireessään. Alussa maukkaita keskusteluita on kyllä muutama, mutta loppua kohden äksöni hautaa jutustelut alleen. Tosin juonikin jää vielä niin pitkälti auki, että toinen osa saattaa korjata vielä tilanteen. Vaan hiihoo, soundtrack on taas täyttä rautaa. Tarantinolle ominaista letkeää rokkia löytyy, ja hauskana oivalluksena on jälleen ollut pistää leffan sankarikohtauksiin entistä westernmäisempää taustamusaa. Kummasti vaan toimii tämäkin ratkaisu.
Toistaiseksi Kill Bill on ollut neljän pojon pläjäys. Vasta tokan osan nähtyään hommaa voi tarkastella kunnolla, ja kuula saattaa silloin vielä heilahtaa tämänkin osan kohdalla suuntaan tai toiseen. Eniveis – ainakin nyt leffa tuntuu äärimmäisen viihdyttävältä paketilta ja 111 minuuttia silmänräpäykseltä. Leffan kahtiajako saattaa hengähdystaukona ajatellen silti ollakin ihan jees homma, vaikka rahaa kuluu tuplaten. Tosin Vol. 2 voisi tulla teattereihin nopeamminkin, miten tässä odottaa jaksaa?
