Sotamusikaali on sen sortin lajityyppi, ettei sen edustajia ihan joka päivä tulekaan vastan. Helpompi on läjäyttää kokoon ns. äijävää toiminnanmäiskettä kuin muotoilla kansoja raastaneesta taistelusta viihdespektaakkelia. Oh! What a Lovely War oli tavallaan varma nakki jo leffaprojektin alussa, sillä sen tiedettiin toimivan ainakin teatterilavalla.
Ensimmäisen maailmansodan pauhuun ja paukkeeseen keskittyvät Oh! What a Lovely War eli Oi! Mikä ihana sota oli Richard Attenboroughin esikoisohjaus. Tuohon asti enimmäkseen kameran linssin edessä toiminut mies sai ohjaustehtävän yllättäen ja pyytämättä. Vaikka teatteriesityksen siirtäminen valkokankaalle ei koskaan käy ns. heittämällä (vrt. esim. Chicago), Attenborough pystyi lataamaan elokuvaansa kummasti eloa. Esimerkiksi siirtymä marionettinukeista elävillä ihmisillä toteutettuun kohtaukseen tai koko elokuvan päättävä hämmentävän kaunis kuva kuoleman ”merestä” antavat osviittaa ohjaajan ensiluokkaisesta visuaalisesta silmästä.
Oh! What a Lovely War näyttää peribrittiläiseltä eli hiukan kuivahkolta ja hailakalta, mutta samalla siinä on silti Hollywood-musikaalien ilmavaa mahtavuutta. Tämä ei tarkoita, että Attenborough olisi sortunut millään tavalla ylimakean hömpän tekemiseen. Jokainen hetki elokuvassa tuntuu tarkkaan harkitulta. Siitä ei löydy kohtausta, joka ei elokuvan sanomaa viestisi tai asiaa, joka olisi mukana vain koristuksena.
Rainan näyttelijäjoukko on sangen nimekästä ja siis taitavaa. Isoimmat nimet esittävät Euroopan hallitsijoita. Vähemmän nimekkäillä henkilöillä on kansanläheisempi rooli ja hetkensä laulunumeroiden aikana. Ja ne lauluthan eivät ole mitä tahansa, vaan kyseisen sodan aikaisia ralleja, joita laulettiin, jotta olisi jaksettu eteenpäin. Tunnetta on ladattu mukaan kiitettävästi, mutta katsojalle tulee välillä sellainen olo kuin hän katsoisi surrealistista luontodokumenttia ihmisestä. Henkilöistä kehenkään ei voi samaistua kunnolla, sillä heitä on kuin sormenjälkiä irtokarkkihyllyssä eli paljon. Lisäksi ikivanhat viisut tuppaavat olemaan tylsähköjä, joten niistä ei oikein ole muuksi kuin esimerkiksi menneen ajan menosta.
Kaiken kaikkiaan Attenboroughin esikoinen on kuitenkin kunnianhimoinen ja mielenkiintoinen työ. Aikakaan ei näytä siihen vielä purreen turhan rankasti. Jokaisen historiasta vähääkään kiinnostuneen henkilön soisi sen katsovan, sillä erilaisuudessaan se tuo viehättävää vaihtelua perinteisille esitelmille ensimmäisen maailmansodan kulusta.
