Kouluikäinen poju kärsii kyvystä nähdä ja jututtaa kuolleita ihmisiä. Hän ei uskalla kertoa kenellekään tästä ennen kuin asia valkenee palkitulle lapsipsykiatrille. Kummitusten pelko muuttuu pikkuhiljaa selviytymiseksi, niin pojulle kuin psykiatrillekin, jolla on omat vaikeutensa siviilissä.
Lajityyppinä kummitustarinat eivät iske ollenkaan. The Others tai Kuudes aisti – suhtautuminen on sama. Molemmissa leffan aikana ajatukset harhailevat laahaavien tapahtumien aikana. Ainoa mielenkiinto on, miten leffa päättyy. Molemmissa loppu aiheutti kuitenkin samankaltaisen positiivissävytteisen reaktion. Syynä yllätykset.
Tottakai Haley Joel Osmont ansaitsee kiitoksensa suorituksestaan kärsivänä pojuna. Mutta kun tarinan ydin on jo selvä, niin samaa surumielistä vehtaamista vaan jatkuu. Käänteiden odottelu jatkuu loppumetreille saakka. Loppu tosin pelastaa paljon, niin pojun hahmon kuin Bruce Willisin esittämän psykiatrihahmonkin kohdalla.
Lapsessani on jotain vikaa -leffojen äiti on Manaaja, ja sen myötä rima on niin korkealla, ettei ylittäjää tahdo löytyä. Ei siihen pysty Kuudes aistikaan.
Kauhugallerioiden keräilijöille Kuudes aisti varmaankin on helmi, mutta meille muille skeptikoille se on vain elokuva.
