Blues Brothers on John Landisin neljäs ohjaus ja se perustuu Dan Aykroydin ensimmäiseen elokuvakäsikirjoitukseen. Monissa piireissä Bluesveljeksiä pidetään kulttikomediana ja edesmennyt John Belushi nostetaan pilviin. Niin hyvä Blues Brothers ei ikävä kyllä ole, vaan varsin puuduttava leffa.
Jake Blues (Belushi) pääsee ulos vankilasta ja lähtee saman tien velipoika Elwoodin (Aykroyd) kanssa bändiä kasaamaan, jotta he saisivat pelastettua lapsuusvuosilta tutun orpokodin. Surkean ”They’ll never get caught. They’re on a mission from God.” – tunnuksen varassa tahkottava seikkailu ei ole kovin mieltä ylentävä kokemus, vaan samat nykypäivän leffoistakin tutut elementit Landisilla on käytössään. Ja mikä pahinta, veljesten seikkailussa ei ole mitään hauskaa. Landis-Aykroyd-akselin kuiva huumori ei varmasti pure kaikkiin. Tällaista huumoria varten tarvittaisiin Bill Murrayn kaltainen tulkitsija, joka tekisi siitä hauskaa. Ghostbusterstoveri Aykroyd kun ei ole samanveroinen näyttelijä.
Parasta komediassa ovat musiikkisegmentit, joissa jengi pääsee joraamaan ihan kiitettävästi. Mutta sittenpä taas painutaan tien päälle tai vaikka ostoskeskukseen kaaralla ajelemaan. Ostoskeskuksessa pomppiva auto olisi vaatinut enemmänkin vaikka Zucker-veljesten tyylisen näkökulman, jotta se olisi menetellyt. Nyt se lähinnä ärsytti.
Näytttelijät räpeltävät kuten komedioissa yleensäkin, eikä tämä mielestäni ollut Aykroydin paras rooli. Kaiken kaikkiaan leffasta jäi paha maku suuhun (kahdella yrittämällä!) enkä suosittelisi sitä kuin bluesmusiikin ystäville ja Landisin kanssa sataprosenttisesti samoilla aaltopituuksilla liikkuville kaduntallaajille. Klassikkoa tässä oli yhtä paljon kuin Swamp Thingissä kulttikauhua.
Blues Brothers on ehkä kaikkien aikojen yliarvostetuin leffa, ja pojot tulevat musasta sekä äijien tyylikkäistä pulisongeista ja keikkailuasuista. Ne ovat tosi rock rock… eikun blues blues.
