Tämän hetken kotimaisesta elokuvamaailmasta ei löydy montaa auteur-statuksen omaavaa ohjaajaa, jotka olisivat luoneet täysin omanlaisen tyylinsä ja pitäneet pintansa leffa toisensa jälkeen. Jo 1970-luvun loppupuoliskolla aloitellut ohjaajakäsikirjoittajanero Matti Ijäs on useissa elokuvissaan päässyt tutkiskelemaan maailmaa monenlaisten ja eri-ikäisten henkilöhahmojen kautta, mutta on pitänyt tyylinsä aina tunnistettavana arjen tarkkailuna. Legendaarinen vanhainkotiin sijoittuva Painija ja Lasse Pöystin karisman varaan nojautuva Pala valkoista marmoria käsittelivät vanhuutta ja sen tuomaa yksinäisyyttä. Kunnianhimoisin teatterilevitykseenkin päässyt Ijäs-leffa Sokkotanssi kerrotaan lapsen kokemusmaailman kautta ja tuorein TV-elokuva Katve kertoo nuorten poikien elämästä. Keski-ikäisen miehen mielenmaisemaan kurkistettiin klassikoksi muodostuneessa Katsastuksessa ja ainakin yhtä mainiossa keski-iän kriisin kuvauksessa Lahja pistetään pääosaan eksyksissä oleva nainen. Ijäs on elokuvissaan kuvannut onnettomia laitapuolenkulkijoita, itseään etsiviä taivaanrannanmaalareita, erakoituneita hiippareita, maailman tylyyteen kyynistyneitä mulkeroita ja ennen kaikkea asialleen omistautuneita miehiä. Pessimistisestä maailmankuvasta voi löytää pieniä toivon rippeitä, sillä elämä jatkuu, ainakin osalla. Naseva dialogi ja kuivahko huumori tuovat hymyjä suupielille, vaikka pääasia on tarkastella maailmaa huumorin kautta, eikä tosiaan tehdä huumorin avulla komediallista elokuvaa.
Muni maailmani, muni on mestarillisen Ijäksen ensimmäinen oma ohjaus, Yleisradiolle tuotettu lastenleffa. Aikaa teos on kestänyt sen verran hyvin, että pienellä varauksella voisin suositella tätä jopa lastenkin viihdykkeeksi. Toisille tämä voi olla liian hidas, mutta sitten taas Astrid Lindgren -filmatisointien parissa kasvaneelle naperolle (kuten meikäläinen aikoinaan) tämä olisi varmasti luontainen jatke. Leffadiggareille ja Ijäs-faneille tämän katsomisesta tekee mielenkiintoisen tietysti halu nähdä suomalaisen ohjaajalegendan aloitustöitä. Kokemattomuus vielä toki huokuu, eikä tästä syystäkään ole muodostunut mitään kotimaisen lastenelokuvan klassikkoa, mutta joka tapauksessa kyseessä on varsin sympaattinen pieni filmi. Vaikka kokonaisuus on aika erilainen verrattuna Ijäksen myöhempään varsin tunnistettavaan kerrontatyyliin, niin mukana on myös useita tuttujakin juttuja. Herra Ijäksen usein käsittelemät teemat, kuten yksinäisyys ja omissa kuvitelmissa eläminen ovat jo nyt vahvasti läsnä. Lapsen kokemusmaailmaa käytetään hyvin hyödyksi saaden aikaan varsin realistisen ja uskottavan kasvutarinan, jossa on kuitenkin ripaus tyypillisistä koko perheen elokuvista tuttua satumaisuutta. Elokuvan kiusattu päähenkilö Einari joutuu hyvin ijäsmäisesti kohtaamaan aikuisten maailman vaarin vakavan sairastumisen vuoksi ja pakenee pelottavaa totuutta kuvitelmiinsa uusista seikkailuista vaarin kanssa. Kuvioissa häärii varsin kapinallinen kana, joka ei haluaisi munia.
Juoni kuulostaa joltain suomalaiselta versiolta Babesta tai Disneyn klassisista eläintarinoista, mutta tämä hyvin kotoisalta tuntuva filmi onnistuu olemaan kaikessa pienoisuudessaan tuplasti sympaattisempi kuin amerikkalaiset kollegansa. Astrid Lindgren -filmeihin vertailu on varmasti kaikista osuvinta, jos on pakko vertailua harrastaa. Samanlaista elämänläheisyyttä, realismia ja sadun tuntua yhdistetään onnistuneesti. Ijäs tarjoilee aikuiskatsojille huumoria iskevillä kommenteilla, joita varsinkin Einari-pojan isukki latelee. Huumoria lähtee irti myös arjen sattumuksista, jotka naurattavat varmasti kaikenikäisiä katsojia. Dialogi ei kuitenkaan ole vielä tunnistettavaa Ijäs-matskua, mutta ei myöskään lastenelokuville tyypillistä kaiken selittelevään lässytystä. Näyttelijätyö on kaikin puolin hyvää, varsinkin isoisästään huolissaan olevan Einari-pojan roolissa nähtävä Kristian Laiho on loistava nuoresta iästään huolimatta. Myös suomalaisen elokuvan laatunäyttelijöihin kuuluva Esko Pesonen on sopivan ukkimainen vaarin rooliin. Vaikka maailmaa kuvataan nuoren päähenkilön kautta varsin pelottavana paikkana, jossa saa pitää itse etsiä jostain turvaa, niin kokonaisuus on moneen muuhun Ijäs-filmiin verrattuna yllättävän lämminhenkinen.
Harjoitteluahan tämä vasta on ja vasta myöhemmin Ijäs pääsi kunnolla näyttämään mestarillista osaamistaan. Kuitenkin on hienoa nähdä tällainen lastenelokuva ilman fantasiaelementtejä, höpölöpö-täytteisiä juonia, satuhahmoja, ADHD-tempoista kerrontaa ja räiskyvää toimintaseikkailua.
