2000-luvulla elokuvissa uudet sarjamurhaajat jäivät vähemmälle huomiolle, ja vanhoja konkareita kuten Freddy, Jason ja Leatherface heräteltiin henkiin uusien ideoiden pulassa. Kidutuspornon keisari Eli Rothin Hollywood-debyytti, Cabin Fever -elokuva, jakoi varmasti mielipiteitä ilmestyessään 2002. Mustaa huumoria, ahdistavaa tunnelmaa ja verestävää raakuutta oli tuolloin tarjolla. Yksinkertaisista lähtökohdista huolimatta elokuva piristi kauhumarkkinoita jo loppuun kaluttujen teini-slasherien rinnalla. Myöhemmin tosin jo tuttua konseptia, eli kauhua, jossa periaatteessa jokainen uhri itse vastaa omasta hengenlähdöstään, alettiin soveltaa mm. Saw-elokuviin sekä Final Destination-elokuviin.
Cabin Fever -elokuvalle ilmestyi 2009 jatko-osa, Cabin Fever 2: Spring Fever. Edeltäjän nähneenä kiinnostukseni heräsi, ja hipsin videovuokraamoon. Mitäs sitten tulikaan katsottua?
Vesistöjen mukana kulkeva tappava lihansyöjävirus saapuu lukukauden päätteeksi pikkukaupungin lukion pullovesiin. Koulun päättäjäisten lähestyessä alkavat tunnetusti hormonit hyrrätä ja kurkkua alkaa kuivata. Kaverukset John (Noah Segan) ja Alex (Rusty Kelley) suunnittelevat ikimuistoista iltaa kuitenkin tietämättä, että lihaa on liikkeellä liiaksikin. Verisenä sekä hyvin tarttuvana. Yksinkertaisen oloinen kylän oma apulais-sheriffi Winston (Giuseppe Andrews) saa aavistuksen tulevasta, ja yrittää pestä kätensä asiasta ennen kuin lima alkaa liehua ja liha kiehua. Kuollako vai eikö kuolla? – Kuolla.
Ohjaaja Ti West tekee jo elokuvan alkumetreillä selväksi, että nyt vedetään överiksi. Ja kunnolla. Ensimmäisen osan ahdistuneisuus ja mökkihöperyys on poissa, ja tilalle on tullut miltei puhdasta huumoria. Vakavasti ei voi (eikä kuulukaan) elokuvaa ottaa, vaan jos on hiemankin outo huumorintaju, voi Cabin Fever 2:n oikeasti katsoa hymyssä suin. Käsikseen ja näyttelijöihin ei ole edes yritetty panostaa, mutta sehän tavallaan kuuluu genreen. Lateksilasagnea ja tomaattimurskaa on tarjolla taas melko runsaasti, ja oksennusrefleksien ja gore-temppujen varaan leffa pitkälti nojaakin. Maskeeraus on siis melko tasokasta. Huumoripuoli on kaikella mauttomuudellaan hetkittäin kunnossa idiootin poliisi Winstonin (Andrews) ansiosta, sekä alun ja lopun lyhykäisten animaatioiden ansiosta.
Elokuvan musiikkipuoli on hyvin antoisaa ja värikästä omalla humoristisella tavallaan. Puolikas tähti tulee elokuvan kestosta, joka on Unrated-versiossakin vain tarvittavat 86 minuuttia. Ikävä kyllä en voi elokuvaa suositella kenellekään, mutta tiedän täälläkin olevan sairaan huumorintajun omaavan katsojakunnan.
