Vinkki tiedeyhteisöä seuraaville: kun tiedemiehet (tiedättehän, silmälasipäät) ja -naiset (tiedättehän, tukka kiinni pään takana) nappaavat uudelle luomukselleen nimen Raamatusta, ei kaikki ole menossa hyvään suuntaan. Erityisesti, jos kyseinen nimi kuuluu Jeesuksen pettäneelle Juudakselle.
Ennen luonnon vastaiskua eletään tilanteessa, jossa Isossa Omenassa leviää kunnon epidemia (tiedättehän, anovia ja surullisia katseita). Torakoiden avustuksella leviävä tauti uhkaa vastustuskyvyttömien lasten henkiä (tiedättehän, aivan järkyttävästi surullisia katseita). Tilanne saadaan hallintaan levittämällä urbaaniympäristöön torakoita luonnollista kautta tappava, laboratoriossa paranneltu ötökkälaji, eli ystävämme Judas. Steriiliksi luotu torakantappaja kuitenkin kehittää itselleen sukupuolielimet, eikä kehitys tunnu loppuvan vielä tähänkään (tiedättehän, ötökkäkammoiset poistunevat tässä välissä ja biologit kuolevat nauruun).
Aloitetaan evoluutiopölinöistä, jotka ovat silkkaa Deep Blue Sea-tasoa. Itse asiassa Harlinin hairymistelyn taustoitus alkaa Mimiciin verratessa vaikuttaa lähes tieteeltä. Ja aivan kuten Deep Blue Sea tai vaikkapa Fantastic Voyage tai muu vastaava tuotos, leffa onnahtelee väkisinkin kun joku mainitsee jotain biologiaan liittyvää (tiedättehän, useammin kuin olisi edes mitään syytä). Toisaalta elokuva on näistä heikkouksista huolimatta oikein pätevää hiiviskelykauhua New Yorkin (tiedättehän, se sateinen paikka) viemäreissä ja metrotunneleissa.
Elokuva menee kiitettävän suoraan asiaan, mutta sitä voisi erityisesti alkupuolella väittää turhankin kunnianhimoiseksi. Jokaisesta pimeässä yksinhortoilevasta, ruutuun leffan alkupuolella yllättäen pölähtävästä sivuhahmosta ei jaksa välittää lyhimmänkään pätkän vertaa – miksi edes pitäisi? Mukana tässä joukossa on tietenkin aivan järkyttävän ärsyttävä skidi (tiedättehän, yksi ilme noin 90 % leffasta). Lopulta kuitenkin saadaan koottua se mahdollisimman montaa ryhmää edustava ydinporukka, joka on kömpelösti taustoitettu, mutta jonka puolesta kehtaa jännätä tarpeeksi (tiedättehän, jokaiselle jotakin). Samaan tahtiin New Yorkin ”alamaailma” muuttuu aidosti pelottavaksi, todelliseksi epätoivon loukuksi. Luvassa on pakokauhuntäyteistä sivulle vilkuilua, paniikinomaista pakoon juoksemista ja sankarillista muiden puolesta uhrautumista (tiedättehän, perinteinen setti).
Guillermo del Toro on ilmeisesti saanut runnoa Hollywood-depyyttinsa visiot läpi kompromissien kera. Pohdinnat tieteen vastuusta muuttuvat sivuseikaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun porukkaa alkaa vähetä muonavahvuudesta (tiedättehän, aika nopeasti). Ötökkäfetissistä ja kumipuvussa keikoilevasta Doug Jonesista (tiedättehän, Hellboyn Abe Sapien, Pan’s Labyrinthin fauni) ei silti ole luovuttu. Tämä tarkoittaa sitä, että kun ruutuun pamahtaa kaksimetrinen hyönteinen, se näyttää kunnolla työstetyltä. Kehiin on heitetty jopa cronenbergiläistä visvaisuutta. Aluksi ilmestys ei ehkä näytä järkyttävän pelottavalta, mutta asia kyllä muuttuu, kun liuta mokomia yrittää siirtää ihmisrodun ruokalistalleen. Silloin tiede-hörinät lähes kokonaan hylännyt elokuva ampaisee nousuun. Tunnelma nousee parhaimmillaan Alien-tasolle.
Mimic ei kenties ole mikään mestariteos, ja erityisesti alussa se on melko vaivaannuttava aikaansaannos, mutta leffan parissa kehtaa jännätä ainakin kerran. Kuten monet muutkin väljällä logiikalla taustoitetut, biologiaa surutta venyttävät leffat, Mimic paranee päästyään eroon pakollisesta selittämisestä ja valesäikäytyksistä, ja syöksyessään visuaalisesti miellyttävän jännittämisvaiheen pariin. Lopputulos on tarpeeksi lähellä pätevää, jotta kaksi jatko-osaa kehdattiin tehdä, vaikka mokomat julkaistiinkin suoraan kotivideomarkkinoille (tiedättehän, perinteistä pikkurahastusta).
