Ei ole vänkää, jos immuniteetti on hukassa. Ei varsinkaan, jos se on yhtä pahasti hukassa, kuin Jimmy Livingstonilla (Gyllenhaal): poika on elänyt koko elämänsä steriilissä muovikuplassa. Yksikin bakteeri meinaa kuolemaa, mutta elämä rullaa eteenpäin melko tavallisesti – kunnes Jimmy kasvaa teiniksi ja näkee Chloen (Shelton). Kuplapoika saa hyvän syyn astua ulos talostaan…
Bubble Boy näyttäisi pikkukivalta aivot narikkaan-leffalta kaveriporukassa tsiigailtavaksi. Ehkäpä tooosi väsyneessä kondiksessa leffan äärettömän typerä huumori onnistuu naurattamaankin, mutta mitään uutta pläjäys ei kuitenkaan tarjoa. Kummajaisvitsejä, uskonlahkojen mollaamista ja irstaita vanhuksia… plääh. Kumma kyllä, alussa rutkasti viljelty alapäähuumori hellittää loppua kohden. Ihan hyvä homma, homma meinasi juuri kiehua yli. Rainaan pakolla ahdettu ”syvempi merkitys”, erilaisuuden hyväksyminen, jää typeräksi hollyhutuksi.
Näyttelijät ovat ihan leppoisia ja liukuvat rooleihinsa sutjakasti. Sivuhahmot leffassa ovat naurattavuudeltaan vaihtelevaista sakkia – siinä missä himouskovainen ja ylihuolehtivainen äiti on äärimmäisen tylsä ja puhkikulunut hahmo, Shivaa palvova Intialainen jäätelönmyyjä on vallan mainio jätkä. Soundtrack jyrää taustalla taukoamatta, mikä alkaa vähitellen ärsyttää – varsinkin kun biisit ovat itseään toistavia, suoraan radiosta napattuja viime hetken hittejä.
Bubble Boylla on hilpeätkin hetkensä, mutta sen tasapaksuutta ja lukuisia pikkuvikoja on vaikea katsoa läpi nakkisormienkaan. Leffa soveltunee juuri ja juuri aivottoman kaveripiirin leffamaratoniin kello kolmelta, mutta mikään mahtikomedia ei ole kyseessä silloinkaan. Kertanaurut.
