Stefano Solliman ohjaama Suburra käynnistyy lupaavasti luoden välittömästi tehokkaan ja painostavan tunnelman. Paavin kuiskuttelu Camerlengonsa kanssa jännitystä nostattavan pamppailun säestämänä tuo mieleen esimerkiksi Manaajan kaltaiset kauhuelokuvat sekä Dan Brownin romaaneihin perustuvat trillerit. Apokalyptisia tapahtumia povaava lähtölaskenta voi alkaa.
Tapahtumat keskittyvät kuitenkin Pietarinkirkon sijaan toisaalle. Rooman alamaailmassa pujotteleva Samuraina tunnettu gangsteri (Claudio Amendola) haluaa perustaa suurkaupungin läheisyyteen Atlantic Cityn kaltaisen kasinoita pursuavan rantakaistaleen. Paikalliset mafiaperheet ovat juonessa mukana, mutta keskinäiset kiistat eskaloituvat ja uhkaavat romahduttaa sujuvan suunnitelman.
Esiteltyään erään kiinnostavimmista hahmoistaan, kansanedustaja Filippo Malgradin (Pierfrancesco Favino), elokuva käy jo alkupuolellaan hyvin lähellä menettää katsojansa mielenkiinnon. Huumeet ja kimppakiva maksullisten naisten kanssa hotellihuoneessa muodostavat melkoisen poliitikkokliseen, joka tuntuu ensin toimivan ironisesti lähes itseään vastaan. Juuri ennen lajityypin vaihtumista aikuisviihteeksi ratkaisu saa kuitenkin perustelunsa, kun Malgradi päätyy toden teolla myrskyn silmään. Tuloksena on dominoilmiö, jonka tavoiteena tuntuu olevan jokaisen elokuvan aikana tutuksi tulleen henkilöhahmon niittaaminen vuoron perään kylmäksi.
Suburra säilyttää elokuvaksi käännettynäkin erinomaisesti jännitysromaanille ominainen näennäisen seesteisen tunnelman, jota rytmittävät täydellisesti groteskit, mutta alati viihdyttävät juonenkäänteet. Elokuva on tyylipuhdas rikostrilleri, joka päihittää laadullisesti mennen tullen suurimman osan tämän päivän Hollywood-serkuistaan. Se on tarkoituksenmukaisesti ja sujuvasti ohjattu ja kuvallisesti näyttävä jättäen mieleen etenkin huumaavan yökerhokohtauksen, jonka taustalla soiva Midnight City kiteyttää pelkästään M83-yhtyeen musiikista koostuvan kuulaan ja tunteettoman äänimaailman. Mieleen kohoaa väistämättä Nicolas Winding Refnin niin ikään kirjasta sovittama Drive.
Lähinnä amerikkalaisia elokuvia kuluttavalle katsojalle autenttista vaikutelmaa tehostaa Suburran eurooppalaisuus. Englanniksi ja etenkin suomeksi näytellyissä elokuvissa teatraalisuuden huomaa helpommin, mutta sujuvaa italiaa tuntemattoman on vaikea erottaa näytelty artikulaatio kanssakäymisestä. Samaan tapaan kuin vaikkapa Netflixissä menestynyt ja osittain espanjaksi puhuttu Narcos, myös Suburra latoo tästäkin huolimatta pöytään silmin nähden taidokkaista roolisuorituksia. Kansainvälisesti jokseenkin tuntematon tähtikaarti tekee Favinon tavoin erinomaista, joskaan ei sentään ilmiömäistä jälkeä.
Vaikutusvaltaisen kardinaalin kasinohankkeeseen sekaantumista lukuunottamatta Paavi Benedictus XVI:n eroaminen tehtävistään toimii elokuvassa lopulta vain hauraana kehyskertomuksena, jonka tarkoitus lienee lähinnä korostaa muutenkin väkevästi läsnä olevaa syntisyyttä ja vahvistaa todentuntua kytkemällä elokuvan tapahtumat elävään elämään. Tarinan päättävät loppukäänteet eivät kuitenkaan mittasuhteiltaan edellyttä koko elokuvaa tahdittavaa lähtölaskentaa. Päinvastoin se osoittautuu lopulta turhauttavaksi ennakko-odotusten nostattajaksi ja lopputulos tuntuu vaillinaiselta.
Suburrasta jää kuitenkin katkeransuloinen ja nautinnollinen jälkimaku. Vivahteikkaan hahmokavalkadin ja monivaiheisen juonikuvionsa alla se on temaattisesti yksinkertainen ja toimiva kostotarina – kuin rankemman käsittelyn saanut Crash. Jos Suburra puolestaan pitäisi kiteyttää yhteen sananlaskuun, se olisi ehdottomasti “ylpeys käy lankeemuksen edellä”.
