Maailman paras virnistelijä Lee Van Cleef tuli viimeistään tunnetuksi Sergio Leonen Dollaritrilogiasta. Kovia pahiksen rooleja tehnyt Cleef vakiintui nopeasti spagettiwestern-naamana. Hänet nähtiinkin monissa länkkäreissä 60-luvulla. Näyttelijänä hän kuitenkin joutui turhain usein tyytymään sivuosiin, jos aivan kamalia Sabata-elokuvia ei lasketa mukaan. Siksipä Kosto Odottaa onkin melko mielenkiintoinen filmi. Se antaa Lee Van Cleefille mahdollisuuden loistaa pääroolissa, ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia.
Lee Van Cleefin esittämä hahmo kuuluu rosvojoukkoon, joka eräänä sateisena iltana ryöstää ja polttaa maaseudulla sijaitsevan tilan. Rosvot pakenevat paikalta, ja jättävät talon palamaan. Cleefin esittämä hahmo alkaa katua tilannetta ja päättää pelastaa palavassa talossa olevan pellavapäisen pojan. Tämän seurauksena jengi hylkää hänet, ja hänet passitetaan 15 vuodeksi vankilaan. Vapauduttuaan vankilasta hän vannoo kostoa entisille jengikavereilleen. Samaan aikaan hänen pelastamastaan pojasta on kasvanut mies, joka myös vannoo kostoa perheensä murhanneille ihmisille. Heidän kohtalonsa nivoutuvatkin merkittävällä tavalla yhteen elokuvan edetessä.
Elokuvan teema keskittyykin näiden kahden kostajan tavoitteeseen. Kummalakin oma käsityksensä kostosta, Lee Van Cleefin esittämä hahmo haluaa kerätä vuosien varrella menettämänsä dollarit omaan taskuunsa, kun taas perheensä traagisesti lapsena menettänyt mies haluaa yksinkertaisesti saada jokaisen tappajan hauta-arkkuun. Kummallista kyllä, näyttelijöiden välillä ei ole minkäänlaista kemiaa. Se toimiikin paremmin kuin hyvin. Hahmot vuoron perään hidastavat toistensa tavoitteita, jolloin elokuva alkaa samaan humoristisia piirteitä.
Ei kuitenkaan sovi käsittää väärin, sillä Kosto Odottaa on todella rankkatarina. Ainakin sen pitäisi olla. Alku antaa ymmärtää, että kyseessä on todella synkkä kostokertomus. Pieni huumoriannos ei olekaan pahasta, mutta se vähän vesittää elokuvan ulos antamaa rankkuutta. Lapsi, joka todistaa vanhempiensa ja sisarustensa kuoleman ei voi olla psyykeltään aivan tasapainossa. Siksi onkin helppo ymmärtää, ettei elokuva halua liiaksi mennä tämän kostoa janoavan miehen pääkoppaan. Seuraukset olisivat voineet olla katastrofaaliset, helpompi tyytyä veijarimaiseen komediaan.
Komedian ja jännärin välimaastossa onkin mukava liikkua. Komedia osuudet eivät mitenkään alleviivaa itseään, ja koko huumori saattaakin olla oman mielikuvitukseni tuotosta. Siitä huolimatta muutamaan otteeseen hymähtäminen piristää kummasti elokuvakokemusta. Tiukempaa toimintaa sekä jännitystä edustaa elokuvan mieleenpainuva loppukohtaus, joka on toteutettu aidossa spagettiwestern-hengessä. Sulavasti toimiva huipentuma on yksi parhaista western-toimintakohtauksista.
Ikimuistoinen on myös Morriconen säveltämä soundtrack. Yksinkertainen mutta toimiva soundi löytyy heti alussa. Se tuudittaa elokuvan synkempää tunnelmaa mallikelpoisesti. Eikä olekaan ihme, että Tarantino päätti varastaa tämän legendaarisen sävellyksen Kill Billin ensimmäiseen osaan. On tavallaan helppo ymmärtää Tarantinon musiikkivalintaa, sillä molempien elokuvien tematiikat liikkuvat samoissa maastoissa. Kummankaan elokuvan idea ei ole kovin originaali. Aihe on jokseenkin loppuun kulunut, mutta Kosto Odottaa on silti kaiken hehkutukseni arvoinen.
Kokonaisuutena kyseessä on kostoelokuvien pioneeriteos, jonka spagettiwestern-fanit voivat hyvällä omallatunnolla katsoa. Aivan Leonen merkittävimpien elokuvien tasolle ei ylletä, mutta lähellä ollaan. Jos ei anna Lee Van Cleefin virnuilevan pärstän nousta ylitsepääsemättömäksi esteeksi, niin saa huomata, että Kosto Odottaa on erinomainen elokuva, jossa kosto todella tarjoillaan kylmänä.
