Koomikot elokuvien vetonaulana ovat pitkään olleet itselleni omituinen ajatus. Hauska ihminen on aina hauska, mutta elokuva mediana on aniharvoin koomikolle se kaikkein armollisin. Elokuvalle on helppo asettaa kohtuuttomat odotukset, kun painoa tulisi olla muuallakin kuin vitsien kertomisessa. Kommunikaatio yleisön kanssa on poissa ja yhtäkkiä täytyy laittaa ihan erilaista ajatusta komedian presentaatioon. Louis C.K. orkesteroi omaa sitcomiaan pääosan lisäksi ohjaajan, kirjoittajan, tuottajan ja vieläpä leikkaajan ominaisuuksissa, joten tuloskin lienee niin lähellä koomikon visiota kuin voi kuvitella. Eddie Murphy ponnistaa niin ikään stand up -lavoilta, johon hän keksii materiaalinsa itse ja on välittömässä kontaktissa yleisöönsä. Vuoden 1983 Delirious on taltiointi, jossa Murphy hulvattoman rumassa nahkapuvussaan loukkaa suunnilleen jokaista ihmisryhmää maan päällä – ja katsojalla hävettää itsensä puolesta niin mauttoman materiaalin nauttimisesta. Ei ole edes mahdollista, että moisen yhden miehen show’n jälkeen koomikko pääsisi väläyttämään parastaan elokuvan tapaisessa kollaboraatiossa.
Mutta Delirious on Delirious, eikä sitä ole Beverly Hills kytän kanssa reiluakaan verrata keskenään. Silti Beverly Hills kyttä kantaa tunnetusti harteillaan toimintakomedian leimaa. Jos jakaisi komediaa karkeasti lokeroihin, olisi 80-luvun käsikirjoitusvetoisen tyylin virtuoosi joku Steve Martin, joka kirjoitti komediaa komedian itsensä vuoksi ja etsi tapoja uudistaa lajia. Beverly Hills Cop on sitä sorttia, jonka huumori sanelee sinänsä vakavasti käsitellylle rikostarinalle kepeän sävyn. Se saattaa keskittyä murhatutkimuksiin, mutta ennen kaikkea se on hengailua, improvisointia ja atmosfäärin imemistä itseensä. Se on esiintymään tottuneen päätähtensä vetreään verbaliikkaan luottavaa komediaa.
Liikaa en uskalla Eddie Murphyäkään vähätellä, koska onhan hän suorastaan poikkeuksellinen veto rikoskomedian sankariksi. Kälättävän, tummakompleksisen sidekickin hahmo on se, mistä Eddie Murphy itsekin ponnisti “48 tunnissa,” ja samainen arkkityyppi on sitkeästi pysynyt hengissä vuosikymmeniä jälkeenpäin. Sitä voisi Axel Foleykin olla tuhansissa muissa elokuvissa, ellei tätä kiilaisi paalupaikalle Foleyn pohjimmiltaan todella ihmismyönteinen asenne; se charmi, joka kääntää hankalaakin väkeä puolelleen, sekä kyky keplotella ulos kiipeleistä järjellä ennemmin kuin turpaanvedolla. Harvoin myöskään yhtä erottamattomaksi osaksi hahmoa nousee tunnusteema kuin biisi syntikkapopin luvatusta maasta – ja saksalaisen Harold Faltermeyerin kosketinsoittimista. “Axel F:n” variaatiot seuraavat hahmoa kuin yhdeksänvuotias parasta kaveriaan matkalla omenavarkaisiin, ja jos itse Foleylla on elokuvassa yhtäkään sidekickiä, niin se on Harold F.
Rennosti hupparissa ja tennistossuissa hilppova hintelä hessu on tyypillisten traagisten kostajien ja yksinäisten ratsastajien keskellä hämmästyttävän hyvin aikaa kestänyt hahmo! Silti Axel Foley ei ole ainoa seikka, joka niin huomaamatta poikkeaa tavallisesta muotista. Ounasteltu romanssi elokuvassa onkin vanha ystävyys – ja vieläpä roturajat ylittävä sellainen – ilman että asiaan kiinnitetään isompaa huomiota. Perinteistä buddy cop -kaksikkoa edustavat enemmän John Ashton ja Judge Reinhold kuin Eddie Murphy oikein kenenkään kanssa. Tuhanteen kertaan parodioitu poliisipäällikkökin on elokuvassa todellisempi kuin useimmat virkaveljensä. Tosielämän poliisipäällikkö Gil Hill on oikea kerran elämässä tapahtuva löytö. Edes alkuperäisen motiivin, koston, ei anneta hapattaa elokuvan yleisvirettä, vaan keskitytään niin hyvään vibraatioon, ettei Marky Mark sitä parantaisi. Tympeämpi elokuva ei löytäisi myöskään yhteistä nuottia päähenkilön ja kalsarit persvaossa kulkevan luutnantti Bogomilin väliltä, mutta Beverly Hills Cop löytää. Keskivertokatsoja saanee elokuvasta kerralla kiintiön täyteen, mutta lajityyppi-intoilijoilta se ansaitsee useamman katselun.
On vaikea kuvitella, että Beverly Hills kyttä olisi ollut kenenkään lemmikkiprojekti. Ohjaaja Martin Brest lähti leffaan mukaan kolikonheitolla. Sitä kirjoitettiin uusiksi tuon tuosta ja kohtauksia vedettiin purkkiin puoliksi lonkalta. Se oli yhdessä vaiheessa jopa Sylvester Stallonelle räätälöity hitti. Daniel Petrie Jr. ja Danilo Bach olivat vuoden 1985 Oscareissa ehdokkaana elokuvan käsikirjoituksesta, mutta eipä skenaariolla seurapiiriseudulle saapuvasta katujen kasvatista voi paljoa enää rehvastella – jos nyt edes omanakaan aikana. Eikä sen puoleen kuvauksella rikosvyyhdistä kaverin kuoleman jäljiltä, saati sitten vastakohtaisten poliisien ystävystymistarinana. Mikään näistä lähinnä ohjenuorina toimineista kuvauksista paperilla ei tee oikeutta sille, mitä selluloidille lopulta tallentui. Elokuvan onnistumiselle ei pitänyt olla mitään takeita, mutta pimeän Detroitin vaihtuminen vehreään Beverly Hillsiin Patti LaBellen tahdissa kertoo ainakin minulle, miksi se osuu yleisön hermoon.
