On olemassa elokuvia, jotka saavat veren kiehumaan ja aivosolut poksahtelemaan itsetuhon partaalle, ja juurikin sellaisen reaktion allekirjoittaneessa Make It Happen sai aikaan. On turhauttavaa katsella elokuvaa, johon ei ole pystytty sisäistämään minkäänmuotoista pointtia tai viihdearvoa, ja joka on tarinaltaan yhtä omaperäinen kuin Nokian kännykkä Suomen kansalaisella. Leffa kertoo vanhempansa menettäneestä nuoresta Lauryn-nimisestä neitokaisesta, joka on juuttunut pikkukaupunkiin hoitamaan veljensä kanssa isältään jääneen autokorjaamon paperitöitä. Tietenkin Lauryn on lahjakas tanssija, joka unelmoi ruusuisesta tulevaisuudesta ja päättää lähteä kokeilemaan siipiään Chicagon arvostetussa tanssikoulussa. Jos olet nähnyt elokuvan Coyote Ugly, pystyt lähes kohtaus kohtaukselta ennakoimaan tulevat tapahtumat.
Tarinan ja käsikirjoituksen ”ideoinut” Duane Adler on onnistunut luomaan massiivisen kliseepommin, joka puhuttelee katsojaansa yhtä hyvin kuin kilpikonna kiviseinää. Meikäläisen pieneen mieleen ei vain mahdu ainuttakaan perusteltua syytä tämän roskaläjän olemassaololle, sillä kuka haluaisi lähteä katsomaan muutenkin puuroutunutta romanttisten draamojen genren edustajaa, joka turvautuu kaikkiin mahdollisiin ennalta-arvattavuuksiin ja mauttomuuksiin kuin genresisaruksensa. Yleensä uusien tulokkaiden pitäisi juuri väistää em. sudenkuopat ja pyrkiä luomaan jotain omaperäistä ja raikasta. Make It Happen on koko puuduttavassa tylsyydessään todellinen elokuvaharrastajan painajainen. Se on imelä ja pinnallisesti teemojaan käsittelevä tanssidraama.
Henkilökohtaisesti olen aina pitänyt tanssimisen katsomisesta, eikä ole lainkaan haitaksi jos lavalla esiintyy seksikkäitä nuoria naisia. Leffan tylsähköt koreografiat kuitenkin pilaavat tämänkin nautinnon, eikä tanssijoiden taso muutenkaan vakuuta edes kaltaistani tavallista kaduntallaajaa. Ohjaaja Darren Grant ei ole kyennyt kahlitsemaan aitoa tanssin henkeä ja intohimoa kohtauksiinsa, vaan enemmänkin tyydytään kosiskelemaan mieskatsojia naisnäyttelijöiden sänkykamarikatseilla. Muutenkaan miehen henkilöohjaus ei vakuuta, eikä siinä ollut mitään mieleenpainuvaa.
Syy miksi kyseistä rainaa edes aloin katselemaan, oli pääosaa näyttelevä – säväyttävä ilmestys – Mary Elizabeth Winstead. Nainen onkin elokuvan helmi ja kantava voima, tehden parhaansa, vaikkei joutsenkaan kaatopaikalla kauneimmillaan kykene olemaan. Hänessä on kuitenkin potkua ja tulevia rooleja odotan mielenkiinnolla. Riley Smith esittää päähenkilön ihastusta ja ansaitsee tulla mainituksi, muttei todellakaan positiivisessa valossa. Miehen eläytyminen rooliin on tönkköä ja teennäistä, eikä pääparin välillä ole havaittavissa minkäänlaista kemiaa tai kipinöintiä.
Pieniä odotuksia tämän draaman suhteen oli, kun Adler oli aiemmin kirjoittanut tarinan ja käsikirjoituksen kehuja keränneeseen Step Up -nimiseen tanssidraamaan, joka osoittautui kuitenkin jokaisella osa-alueella tätä tekelettä vakuuttavammaksi filmiksi. Suosituksia ei voi antaa kuin yläasteikäisille teinitytöille, enkä usko kohdeyleisönkään tästä suuremmin riemastuvan. Parempi vain jättää väliin, niin vältät vastaavan vitutuksen tunteen kuin arvostelun kirjoittajalla oli tätä katsoessa.
