Alex Proyasin Dark Citystä (1998) ei koskaan tullut isoa hittiä. Vaikka Kohtalon valvojat ei ole tummasävyinen tieteisleffa, kuten Proyasin teos, niissä on joitain yhtäläisyyksiä. Leffan päähenkilö löytää itsensä tilanteesta, jossa hänen on epäiltävä henkisiä resurssejaan. Dark Cityssä petti muisti, Kohtalon valvojissa todellisuudentaju muuttuu. Kuin Dark Cityssä, myös Kohtalon valvojissa päähenkilö on tuntemattomien seurannan alla. Seurattavina ovat kaikki muutkin ihmiset. Tässä elokuvassa seuraajat ovat film noir -henkisesti pukeutuvaa herraporukkaa, jotka ohjailevat tavallisten ihmisten elämää työkseen. Leffan alkuperäisnimeä mukaillen heitä voisi kutsua säätäjiksi.
Jos Dark Citystä ei tullut hittiä, sellaiseksi ei taida Kohtalon valvojatkaan yltää. Leffan idea on melko pitkälle mietitty, mutta kun sama hemmo, George Nolfi, on istunut käsikirjoittajan, ohjaajan ja tuottajan jakkaralla, ja kysymyksessä on kuitenkin vasta hänen ensimmäinen pitkä ohjauksensa… Nolfi ei valitettavasti ole Woody Allen saati Alfred Hitchcock, joiden ensimmäisissä elokuvissa oli jo vihiä ainutlaatuisuudesta. Nolfin leffa on toki siistin näköinen ja kuuloinen, mutta se täyttää vain perusvaatimukset. Tällaista tasoa Hollywoodin kuvaajat, äänimiehet, leikkaajat ja muut tiimin vähemmän korostetut henkilöt tekevät liukuhihnalta. Sama pätee leffan avainnäyttelijöihin. Matt Damon ei ole huono, eikä niin voi oikeastaan sanoa Emily Bluntista tai Anthony Mackiesta (saati sitten brittiveteraani Terence Stampista). Heillä vain sattuu olemaan näyteltävänään teksti, joka olisi kaivannut vielä kirvestä, talttaa, porakonetta ja karkeusasteeltaan ainakin kolmea erilaista hiomapaperia.
Nolfi yrittää ahtaa litran pussiin sekä kilon pultteja, toisen nauloja ja kolmannen vaahtokarkkeja. Matt Damonin esittämä David Norris on poliitikko, joka saa vaaleissa isosti turpiinsa. Leffa alkaakin kuin mikä tahansa politiikkaan keskittyvä raina, puheilla ja lipunliehutuksilla. Tappionsa keskellä David tapaa hääkuokkija Elisen (Blunt), ihastuu ja saa uutta puhtia. Sitten Elise katoaa mystisesti hänen elämästään. Syypäiksi siihen paljastuvat hattupäiset säätäjäherrat, jotka yliluonnollisine voimineen pitävät ihmiset ennalta säädetyillä kohtalon poluilla. Tässä kohtaa leffaan tulevat mukaan fantasiaelementit (tai jonkun mielestä ilmeisesti tieteiselementit, vaikka hokkuspokkuksen haju on vahvempi) ja poliittisesta draamasta hypätään radalle, jolla vauhtia ja yllätyksiä on yhtä paljon kuin normipäivänä paikallisjunan kiskoilla.
David on rakastunut Eliseensä niin tulisesti, että uhmaa kohtaloaan ja alkaa etsiä tätä melkein keinoja kaihtamatta. Se voi kuulostaa ihanan romanttiselta, ja Damon ja Blunt pelaavat herttaisesti yhteen, mutta uskottavaa Davidin ihastumisen syveneminen rakkaudeksi ei leffan esittämillä eväillä ole. Hän ei tiedä edes tytön sukunimeä. Parin minuutin kohtaamisen pitäisi riittää Davidille syyksi unohtaa kaikki muu ja olla suuremmin epäilemättä mielenterveyttään. Toisaalta Elise voisi milloin tahansa yrittää tavoittaa tunnettua ihailijaansa, sillä hänkin on selvästi hurmaantunut Davidista. Jostakin käsittämättömästä syystä Elise ei silti tee mitään, vaan haaveksii vain onnettomana omassa kolossaan. Philip K. Dickin kertomukseen pohjaavassa Kohtalon valvojissa on toki potentiaalia elokuvaksi, mutta ehkä olisi tarvittu jälleen joku Steven Spielbergin kaltainen nero sen ohjaajaksi. Christopher Nolankin olisi voinut saada siitä Nolfia enemmän irti. Kohtalon valvojat on loppupeleissä kuin erittäin laiha korvike-Inception, jota eivät nosta keskinkertaisuudesta edes urhoollisesti tehtäviään suorittavat näyttelijät.
