Kirjailijaa lainaten ’punaisen huligaanin haamu’, Akseli Koskela (Ilkka Koivula) on päästetty vapaaksi vankeudesta. Presidentin armahduksella. Kotiin päästyään hän alkaa hiljalleen elämään uudelleen Elinan (Vera Kiiskinen) aviomiehenä. Menneisyydestä huolimatta Akseli on hyvissä väleissä kirkkoherra Salpakarin (Hannu-Pekka Björkman) kanssa. Kolmen ison pojan, Vilhon (Sampo Sarkola), Voiton (Arttu Kurttila) ja Eeron (Reino Nordin) lisäksi syntyy tytär Kaarina (Anna Lipponen) ja nuorin poika Juhani (Lauri Kukkonen). Pentinkulman uusi opettaja, Rautajärvi (Ville Virtanen) omaa kiihko-oikeistolaisia näkemyksiä ja kunnanvaltuutettu Janne Kivivuori (Tapani Kalliomäki) on heikentyneen, mutta yhä itsepintaisen vasemmiston edustaja joka hallitsee myös poliittisen kiemuroinnin salat. Aika kuluu, kuolema korjaa satoaan aloittaen kirkkoherran vaimo Ellen Salpakarista (Jonna Järnefelt) ja sen mukana uusi sukupolvi kasvaa, mutta Talvisodan syttyminen pakottaa ymmärtämään realiteetit. Talvisotaa seuraa jatkosota jonka aikana kohtaa kiivas ’papinpoika ja pakana’, eversti Ilmari Salpakari (Antti Luusuaniemi) matkansa pään kuten myös Aunen (Miia Selin) poika Valtu (Aleksi Lavaste) ja kolme Koskelan poikaa. Kuitenkin on hyvityksiä tehtävä ja elämäkin jatkuu vaikka suuren, myyttisen draaman inhimillinen päähenkilö päättää maallisen taivalluksensa. Alma (Ritva Jalonen), miltei myyttisen isänmaan raivaajan, Jussin (Risto Tuorila) vaimo on kuitenkin lopussa yhä elossa muistamassa tapahtumia viisaudella.
Koivusalon eeppisen mittakaavan omaava ponnistus Väinö Linnan suurteoksen elokuvallistamiseksi pääsee loppuunsa. Hurjilla, rohkeilla tarinankertojan liikkeillä Koivusalo loihtii Pentinkulman elämään ja ohjaa näyttelijäkaartista irti huimaavia suorituksia. Verisen kiihkon ja terrorin kuvaamisen aika on ohitse ja Koivusalo tietää sen. Painopiste on yhteiskunnan ja elämän kuvaamisessa ja siinä hän onnistuu enemmän kuin hyvin. Hän myös jättää pois komeat, mutta tarinan kannalta tarpeettomat kohtaukset, sillä Kankaanpään Elias (Jukka Leisti) ei esitä monologia nyrkillätapettaville ja Siukolan (Jari Salmi) ja Janne Kivivuoren välistä hurjaa väittelyä ei myöskään esitetä.
Ilkka Koivulan vankileirillä kulahtanut naama shokeeraa rumuudellaan heti alussa, mutta hänen suorituksensa voimaa ei voi mikään mitätöidä, sillä Koivusalo vaatii häneltä raivokasta, musertavaa murhetta. Jopa kapinansa hävinneenä on hänen luonteensa murtumaton, vaikka poliittinen aktiivisuus on hänestä nujertunut. Mikään ei kuitenkaan estä Akselia elämästä elämäänsä ja vaikka hän äänekkäästi esittää vähemmän hyväksyvät mielipiteensä on hänessä viisautta hyväksyä sellainen mille hän ei voi mitään tehdä ilman että rikkoisi oikeudentajuaan vastaan ja lopunkin koitettua on hänen otteensa murrettava voimakeinoin. Risto Tuorila hänen myyttisenä isänään toimittaa vankan, vahvan tukisuorituksen vanhuksena joka on oman tehtävänsä tehnyt. Hannu-Pekka Björkman on ehkä Akselia kunnioitettavampi, mutta hänen henkilökohtainen kunnioituksensa ja rakkautensa Koskelan suvun molempia ukkoja kohtaan on kiistatonta ja hänen anteeksiantamuksensa aitoa. Sampo Sarkola yllättää suorituksensa voimalla. Vilho Koskelaa on vaikea kiihdyttää ,hänen luonteensa ei helpolla periksi anna ja hänen esiintymisensä on ehkä kömpelöä, mutta taatusti tarkoituksensa täyttävää. On suuri inhimillinen tragedia että kunnostautunut sotilas kuolee sodassa, mutta sotilaan tehtävä on kuoleminen. Anna Lipponen ei kovinkaan pitkää roolia vanhan Koskelan ainoana tyttärenä tee, mutta hänen puhdas kauneutensa on silkkaa herkkua silmille ja aina ei suku pysy kasassa. Aku Hirviniemi Kaarinan huonompana puoliskona on aika nilkki rasvaletti, mutta ei täysin sellainen, joten pakko hänet on kiroilusaarnan jälkeen ja jupinan säestyksellä sietää.
Ville Virtanen oikeistolaiset näkemykset omaavana Rautajärvenä on ankara ja autoritaarinen kansankynttilä, mutta pelkällä aatteen fanaattisuudella ei pitkälle pötkitä ja hänellä on myös älyä oppia poliittisesta todellisuudesta joka napauttaa häntä ranteille. Kuitenkin opettaja kunnioittaa sellaisia jotka hänen katseensa alla saavuttavat eikä väheksy saavutuksia ansaitsijan itsensä takia. Huonoista piirtiestä huolimatta Rautajärvi ei ole ihmismörkö vaan pelkkä ihminen. Antti Luusuaniemi hyytävänä Ilmarina ei petä, sillä elokuvan alussa aate palaa hänessä kylmällä tulella, mutta vastuu ja aika hiljentää hänenkin hurjuuttaan, sillä hän menee tekemään sovintoa vähemmän kunnioitettavan tekonsa tapahtumapaikalle.
Tapani Kalliomäki Pentinkulman poliittisena mestarina toimittaa tehokkaan, rauhallisen suorituksen. Janne Kivivuorella on diplomatian tajua, rohkeutta ja viisautta joka tekee hänestä suuren ihmisen. Kirjailijan ääni kuuluu poliittisen mestaripelurin näkökannasta joka noudattaa lakia ja tekee sen joka tapauksessa.
Moninaisten ukkojen lisäksi Pentinkulmaan mahtuu myös naishahmoja. Vera kiiskinen Akselin murtumattomana vaimona ei petä ja vaikka hänen voimansa on suunnaton ei sen tarvitse räiskyä tai ryöpytä sillä heikoillakin hetkillä on hänen tahtonsa ja rakkautensa murtumaton. Miia Selinin suoritus Aunena tuo kiistatta esille millainen henkilö hän on, mutta ilmi tulee myös hänen persoonallisuutensa voima ja rakkautensa ainoaa poikaansa kohtaan. Jonna Järnefelt ei pitkään ehdi vaikuttaa, mutta ilmi tulee kuinka kauas tämä aatteellinen ja leppymätön nainen vieraantuu aviomiehestään. Ritva Jalonen on kuitenkin koko pitkän elokuvan näkymätön tukipilari. Ikuisen isoäidin viisaudella hän katselee maailmaa ja ikuisen ihmisen armeliaisuudella hän hyväksyy kaiken mitä siinä tapahtuu ja muistaa sen kaiken.
Vähemmän tärkeiden henkilöiden rooleissa Sulevi Peltola, Pekka Huotari, Jukka Leisti, Jari Salmi ja muut humut eivät petä, sillä heidän tehtävänsä on toteuttaa varsinaisen tarinan sivurooli. He heittävät hupaisia tai murheellisia repliikkejä ja lyhyillä hetkillään tarinassa osoittavat ihmisyyden moninaisia kasvoja.
Koivusalo tekee mollbergit toistamiseen. Suuren tarinan suuri päätösosa pysyy alusta loppuun dramaattisesti jäntevänä ja koska kerronta tulee lähemmäs nykyaikaa ja arkitodellisuutta ei tarvetta ole myyttisen kauniille kuville, joskin päähenkilön poistuessa on oltava runollinen ja esittettävä myyttinen työ, sen lannistumaton tekijä ja tekijän hyväksytty seuraaja silkalla musertavalla kauneudella. Kuolema on päämäärä, mutta siitä huolimatta elämä jatkuu. Silkan mestariteoksen loppuosa ja loistavasti näytelty ja toteutettu eepos.
