Marmaduke, tuo sarjakuvistakin tuttu touhukas tanskandoggi, on valloittanut valkokankaan! Koko perheen ratkiriemukas komedia alkaa, kun Marmaduke pieraisee ja muuttaa perheineen Kaliforniaan! Haha! Elämä uudessa kaupungissa ei ole helppoa koiralle tai isännillekään, sillä derp, dee derp, dee derpittee derpee derp!
En oikein tiedä, miten tämän lapsille (?!) suunnatun elokuvaoksennuksen päähenkilöä voisi kaunopuheisesti kuvailla. Muistatko sen ärsyttävän tyypin ala-asteesi kaveriporukasta, joka käytti typeriä one-linereita jatkuvasti, ikään kuin hänen elämänsä olisi ollut loppumatonta kreisikomediaa? Jos et, saatoit olla itse se tyyppi – mikäli pidät Marmadukea hauskana, vahvistat kyseiset epäilyt.
Toivoin koko leffan ajan, että se riivatun rakki pitäisi kuononsa kiinni. Ensimmäisen näytöksen aikana pedataan konflikti: elitistikoirat eivät halua hengata sekarotuisen Marmaduken kanssa. En täysin ymmärrä, miksi tämä on rotukysymys – miksi kukaan haluaisi? Marmaduke on epähauskin, epäsympaattisin ja epäluonnollisin lemmikkipäähenkilö ikinä.
Se mukiinmenevä tilannekomiikka, mitä alkuperäisestä sarjakuvasta saattoi vielä aistia, on tipotiessään. Elokuvan perusteella sopii olettaa, että käsikirjoittajakaksikko Rasmussen-Di Meglion mielestä maailman hauskimmat vitsit ovat ”koira kaataa miehen”, ”koira pissaa vesilasiin” ja ”koira pieraisee”. Ahihi. Leffan huumori on lapsia aliarvioivaa ja paikoitellen myös rasistista. Perheen kissalla on stereotyyppinen latinoaksentti – kuinka omaperäistä! – ja suustaan lipsahtavaa sammakkoa päähenkilömme paikkailee sanoin ”Hups, mun aivot tais vaihtaa afgaaniasentoon.”
Rasila ja pienemmässä roolissa kuultava Hietalahti ovat dubbiversion näyttelijävalintoina yhtä yllätyksellisiä kuin leffa muutenkin. Marmaduke on faabelien faabeli, elokuva jonka lopussa opitaan että koirapuisto kuuluu kaikille koirille, perhe on paras ja läpätiti lässyn lää. Soundtrack on hirveää peppupoppirenkutusta, mistä olen sinänsä kiitollinen; parempi biisi olisi voinut tämän kontekstin myötä tärveltyä ikiajoiksi. Lopussa CGI-koirat tanssivat ”What I Like About Youn” tahtiin. Hups, mun aivot sulaa.
Yleensä hassunhauskat lemmikkileffat voivat epäonnistuessaankin pelata sillä halvalla tosiasialla, että eläimillä on tapana olla jo perusolemukseltaan sympaattisia. Näin ei tällä kertaa käy, sillä kaikkien eläinten puhe on huulisynkattu tietokoneilla. Jep – kun Rasila/Wilson vitsailee, kuinka ”heittoistuin toimii aina”, katsoo Marmaduke kameraan ja loksauttelee leukaluitaan epäluonnollisesti. Tämä elokuva ei kunnioita edes koiriaan.
Kai tästä periaatteessa joku lapsi jossain voi pitääkin, mutta ottaen huomioon hiljattain ilmestyneiden lastenelokuvien erinomaisen tason en näe yhtään järkevää syytä, miksi Marmaduke pitäisi nähdä. Katsokaa mieluummin Youtubesta niitä hassuja kotivideoklippejä, joissa koirat skeittaavat tai ovat kellahtaneet selälleen. Tähän aivopieruun verraten niissä on sisältöä yhtä paljon ja viihdearvoa moninkertaisesti.
