David (Grant) on kalkkis, joka työstää museossa dinosauruksen fossiilia. Häät ovat ovella, ja dinosauruksestakin uupuu enää yksi luu. Mutta voi himpura – Davidin elämän kaksi tärkeintä tapahtumaa viivästyvät ikävästi, kun Susan (Hepburn) ilmestyy kuvioihin. Toinen toistaan onnettomampien sattumusten kautta David huomaa pian olevansa (tahtomattaan) Vaavi-leopardin ja Susanin kanssa matkalla seikkailuun. Ohhoh…
Hätä ei lue lakia on semmoinen ”vanha kunnon elokuva”, jollaisia ei enää tehdä. Tuskin yksikään upouusi filkka kutittaa aivokoppaa samalla tavalla kuin tässä suollettu hillitön teksti. Käsis on vielä juonellisesti sen verran huoleton, että rainan parissa viihtyy varmasti.
Cary Grant on reippaasti hauskempi liriin joutunut herrasmies kuin samalla sukunimellä varustettu Hugh tänään, eivätkä nykyleffan bimbot ja vastuuttomat akat ole läheskään yhtä viehättäviä kuin Hepburn. Tästä löytyy jotakin käsittämätöntä charmia, siinä kai sitten leffan voima.
Kyseessä on yksi Screwball-komedian tärkeimpiä pläjäyksiä – klassikko, joka mummoassa opetti Jenkkilälle sanan ”gay” toisen merkityksen. Se nojautuu Hawksmaisesti nokkelaan dialogiin, päättömyyteen ja hyviin näyttelijöihin. Eikä siinä mitään, onnistunut hupikuvahan niistä syntyy. Aidosti hauska!
