Jaa, Fargossa on vissiin aika kylmää. Ihmiset siellä puhuvat hassusti. Mukavan oloista porukkaa kuitenkin. Etenkin se äitimäinen poliisi (McDormand), joka on raskaana. Selvittää kuulemma jotain murhamysteeriä, mutta sanoi ettei siitä paljoa puhuttavaa löydy. Eipä siis pilata hienoa juonta turhalla selostuksella.
Fargo on kipeänhauska, pikimustaan huumoriin valettu trilleri, joka kestää useammankin katselukerran helposti. Karu tarina, kylmä ympäristö, mutta ah-niin-upeat hahmot. Tällä mahticastingilla ja alkumetreiltä lähtien muikeasti mukaansa imevällä tarinalla paatuneinkin katsoja tuntee olonsa pörröisen kotoisaksi. Kun lämminhenkiseen yhteisökuvaukseen on sekoitettu itsevarman väljästi kylmäveristä rikosdraamaa, jälkimaku on hirvittävän vahva. Yhdistelmän ei uskoisi toimivan näin hyvin, mutta hitsipili. Kyllä se toimii.
Coen-veljekset ovat ottaneet riskejä kerronnan suhteen, mutta (kuten näiltä veikoilta odottaa saattaa) ne ovat kääntyneet kokonaisuudelle edukseen. Leffan satiirinen ote on mestarillisen napakka, ja se saavuttaa kaikessa pienimuotoisuudessaankin joka ikisen legendaan tarvittavan meriitin. Carter Burwellin komeasti sovellettu teemamusiikki on mahtailevaa, mutta tällä kertaa se on vain hyvä asia. Joel Coenin vaimo Frances McDormand on leiponut Oscar-roolistaan viimeistäkin elettä myöten omanlaisensa, värikkään hahmon. Taitaapi olla samanlainen lahjakas perfektionisti kuin miehensäkin.
Mikä parasta, Fargon huumori on harvinaisen onnistunutta. Leffa ei yritä olla erityisen hauska, mutta jo sen kuvakerronta yksin saa toisinaan hörähtelemään. Tasaisen varmasti etenevä, vankan kannattajajoukon kerännyt leffa lienee tätä nykyä Coenien suosituin pätkä. Se ei ole mikään ihme, vaikka allekirjoittaneen listalla muutama filkka edelle kiilaakin (!) Harvoin näkee näin onnistuneita ihmiskohtaloita – epätoivoisuudessaan riipaisevan hauskoja, inhimillisiä ja pelottavankin samastuttavia.
