Sillä aikaa kun Markus Selin on itkenyt Mannerheim-budjettinsa perään, Juha Wuolijoki on tehnyt elokuvan toisesta Suomen historian suurhahmosta, Hella Wuolijoesta (Tiina Weckström). Hella W kertoo naisesta, joka tunnetaan historiassa mm. yhteiskunnallisena vaikuttajana, menestyneenä näytelmäkirjailijana, Yleisradion pääjohtajana, piinkovana bisnesnaisena ja epäiltynä neuvostovakoojana.
Hella Wuolijokeen suhtauduttiin 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä pelonsekaisella kunnioituksella. Vaikka kyseessä oli menestynyt ja kunnioitettu hahmo, oli hän myös äärivasemmistolainen sosialisti ja omapäinen nainen; asioita mitä ei siihen aikaan katsottu erityisen hyvällä. Toista maailmansotaa edeltäneinä vuosina Wuolijoki teki suuria bisneskauppoja, kirjoitti salanimellä koko kansan hiteiksi nousseita näytelmiä ja veljeili naapurimaa Neuvostoliiton kanssa tavalla, jota Suomen valtio ei katsonut suopeasti. Samalla kun Wuolijoki taisteli omaperäisellä vaikutusvallallaan ainakin omien sanojensa mukaan rauhan puolesta, valtiollinen poliisi VALPO teki kaikkensa selvittääkseen onko Wuolijoki vakooja, ja jos on, niin kenen leivissä. Elokuva keskittyykin 1940-luvun taitteen tapahtumiin ja jatkosotaan, jolloin Wuolijokea syytettiin maanpetoksesta.
Hella W:n visuaalinen ilme on huippuluokkaa ja äärimmilleen viimeistelyä. Vahvasti film noir -vaikutteinen elokuva pursuaa jyrkkiä vastavaloja, tyylikkäitä vinoja kuvakulmia ja mysteeristä tunnelmaa lisäävää savua. Myös upea puvustus ja lavastus henkivät tupakkaholkkeineen ja fedorahattuineen klassista film noiria. Elokuva on visuaaliselta anniltaan yksi komeimpia mitä kotimaassa on tehty hetkeen. Kiitosta myös aitojen sodanaikaisten arkistomateriaalien ja Wuolijoen tunnettujen elokuvaklassikoiden käytöstä. Joskin lopputekstien päällä kuultava Wuolijoen kommentti Yleisradiosta lähtemisestä oli täysin irrallinen, varsinkin kun elokuva ei siihen asti naisen elämää edes kuvaa.
Elokuvan suurin ongelma on liian nopea ja hätiköimällä etenevä kerronta. Tarina pamahtaa käyntiin, ja alkaa heti puksuttaa höyryjunan tahdilla kohtauksesta toiseen, eikä anna aikaa perehtyä hahmoihin tai tunnelmoihin kunnolla. Taustalla jatkuvasti pauhaava iso elokuvamusiikki tekee kerronnasta trailerinomaisen, ja jotkut kohtaukset tarvitsisivat auttamattomasti enemmän tilaa ja aikaa. Harmittavasti esimerkiksi Wuolijoen tytär Vappu (Matleena Kuusniemi) jää elokuvassa etäiseksi ja vieraaksi, vaikka toimii tarinan kertojana. Ohjaaja Juha Wuolijoki ja käsikirjoittaja Outi Nyytäjä ovatkin kertoneet, että käsikirjoitusvaiheessa suurin ongelma oli karsia Hellan äärimmäisen vaiherikkaasta elämästä tärkeimmät ja koota niistä yksi tarina. Ongelma valitettavasti näkyy, eikä kaikkia langanpäitä ole onnistuttu kuromaan yhteen. Myös vuosien ajalle sijoittuvan tarinan pituus hämmentää. Liekö kysymys leikkausvaiheessa ilmenneestä materiaalin tai budjetin vajeesta, mutta tuntuu oudolta että monisyinen epookki on jätetty alle 1,5 tunnin pituuteen, kun tarinaa naisesta olisi kyllä riittänyt.
Harvemmin valkokankaalla nähtävä Tiina Weckström osoittaa jälleen kuuluvansa maan tähtikaartiin mitä karismaattisiin naisnäyttelijöihin tulee, ja lunastanee roolista toisen Jussinsa ensi vuonna. Upean käheä-ääninen, voimakas ja vaikuttava esiintyjä sopii vahvan naisen rooliin loistavasti. Myös Hannu-Pekka Björkman ja Antti Litja VALPON etsivinä hoitavat hommansa hienosti, joskin kalpenevat väkisinkin Weckströmin rinnalla. Samoin on käynyt aikoinaan todennäköisesti myös miehille Wuolijoen rinnalla.
Yksi historiamme mielenkiintoisimmista suurnaisista on saanut arvoisensa elokuvan, joka ei liikoja sorru ottamaan kantaa vakoilusyytösten puolesta tai vastaan. Kiinnostavinta elokuvassa eivät olekaan vakoilusyytökset tai sotatuomiot, vaan yksinkertaisesti Hella Wuolijoki. Sodankin keskellä naisen suurin pelko tuntui olevan se, ettei hänestä ole mitään virkaa kenellekään. Voimakastahtoisen naisen tärkein elämäntehtävä oli pitää huolta siitä, että hän yhteiskunnassa vaikuttava ihminen, joka jättää jälkensä historiaan. Tässä jos jossain Wuolijoki onnistui.
