Jos avaisit viinipullon nyt, se maistuisi erilaiselta kuin minään muuna päivänä. Viini elää ja kehittyy jatkuvasti saaden alati uusia kerroksia, kunnes se saavuttaa huippunsa – kuten Miles Raymondin Cheval Blanc ’61. Sen jälkeen alkaa väistämätön ja tasainen alamäki. Entäpä kun oma huippukohta luisuu käsistä ja jäljelle jää vain murskattujen unelmien viiltävänteräviä sirpaleita?
Silloin pitää juoda lisää viiniä.
– Well, the world doesn’t give a shit what I have to say. I’m not necessary. Had. I’m so insignificant I can’t even kill myself.– Miles, what the hell is that supposed to mean?
– Come on, man. You know. Hemingway, Sexton, Plath, Woolf. You can’t kill yourself before you’re even published.
– What about the guy who wrote Confederacy of Dunces? He killed himself before he was published. Look how famous he is.
Sidewaysin lähtökohta ei juuri säväytä ainutlaatuisuudellaan: On kaksi kaverusta, avioerosta toipuva kirjailijanalku-viiniekspertti Miles (Paul Giamatti) ja hänen pinnallinen vastakohtansa Jack (Thomas Haden-Church). Edessä on juhlava lomaviikko ennen Jackin häitä. Miehet etsivät Kalifornian kauniista maisemista viiniä, naisia ja itseään. Verkkainen alku saattaa tuottaa jopa hetkellisen pettymyksen tunteen, mutta se kaikkoaa nopeasti ja toimii jälkikäteen ajateltuna mainiosti; hahmot rakentuvat rauhallisen varmasti vetäen katsojan kuin huomaamattaan itkemään ja nauramaan keskelle leffan elämää.
Sideways repii yksinkertaisesta juonesta kaiken irti; se ei pakota itseään jatkamaan eteenpäin ihmekäänteiden avulla, vaan soljuu eteenpäin itsevarmuudella, jonka kaltaista nykyään näkee harvoin. Komea dialogi ja loistavat näyttelijäsuoritukset luovat viiniteeman ympärille aidon, hienovaraisen tunnelman, jolle on haettu hengähdystauoksi vastapainoa juuri oikeassa suhteessa hävyttömän hillittömistä komediahetkistä. Elokuva ei sorru alleviivailemaan ääripäihin vaan jättää vahvan, uskottavalla tavalla elämänmyönteisen jälkimaun.
– Half my life is over and I have nothing to show for it. Nothing. I’am thumbprint on the window of a skyscraper. I’m a smudge of excrement on a tissue surging out to sea with a million tons of raw sewage.– See? Right there. Just what you just said. That is beautiful. ’A smudge of excrement… surging out to sea.’ I could never write that.
– Neither could I, actually. I think it’s Bukowsky.
Henkilögalleria ja casting ovat täysosumia. Virginia Madsen tekee loistavan suorituksen Mayana, jonka viinimonologi jo yksistään sulattaa katsojansa täysin. Kaikki kunnia myös Thomas Haden Churchin riemukkaan osuvalle televisiokeikaritulkinnalle, mutta elokuvan valovoimaisin tähti on kiistatta Paul Giamatti. Upea näyttelijä on nähty aikaisemmin lukuisissa sivuosissa, mutta Sidewaysissa hän pääsee näyttämään todelliset taitonsa piirtäen hauskan, koskettavan ja inhimillisen kuvan ihmissuhteisiin kykenemättömästä oskariolemattomasta.
About Schmidtillä jo vahvaa lupausta osoittanut Alexander Payne lunastaa Sidewaysin myötä paikkansa yhtenä amerikkalaisen nykyelokuvan aidoimmista ohjaajista. Paljon sanottu, mutta vähätellä en voi. Tässä on pieni helmi, joka kulkee rohkeasti omaa polkuaan ja porautuu hiljalleen alitajuntaan lähtemättömällä tavalla. Kertakaikkisen hieno kokemus, jonka monikerroksisuus vaatii hyvän viinin tavoin monta tarkkaa maistelua. Tästä ei draama enää parane.
