Onhan se myönnettävä, että kun allekirjoittanut menee katsomaan Tarantinon leffaa, niin juoni tai aihepiiri on sivuseikka. Tai siis tavallaan: ne on kyllä yleensä aika hyvin valittuja nekin, mutta parasta Tarantinoissa tuppaa olemaan se tapa, jolla elokuva kulkee alkuteksteistä kohti loppua.
Kuten arvata saattaa, tätäkin elokuvaa kuljetetaan loppua kohti ns. Tarantinon Vakion mukaisesti:
– erittäin vahva ja helposti seurattava dialogi (mutta silti monitasoinen sellainen)
– ihmisiä kuolee, sanotaanko nyt vaikka että ”näyttävästi”
– persoonalliset näyttelijävalinnat (pääosiin)
– Mr. Q itse näyttäytyy jossain hämärässä roolissa
– selkeä kuvaus ilman turhia kikkailuja
Mutta tällä kertaa eivät juoni ja aihepiirikään ole liian vaatimattomia. Ympäristön muodostaa on 1800-luvun puolenvälin Yhdysvallat, jotka siihen aikaan eivät olleet kovinkaan yhdys-. Päinvastoin, sisällissota odotti alkamistaan, orjakauppa rehotti ja Afrikasta roudatut mustat naiset ja miehet raatoivat pellolla kunnes kuolivat.
Juoni on taasen hämmästyttävän romanttinen. Yksi mustista orjakauppatavaroista, Jamie Foxxin esittämä Django, haluaa vain yhtä asiaa: pelastaa tyttöystävänsä orjuudesta. Django onkin erittäin älykäs ja moneen pystyvä kaveri. Lisäksi hän on olosuhteiden kautta kasvanut melko kovapintaiseksi hepuksi, joten toiminnan alku odottaa vain pientä onnenpotkua. Se tulee palkkionmetsästäjä Dr. King Schultzin kaavussa. Schultz on jotakin kautta onnistunut saamaan tietoonsa, että Djangolla on sellaista osaamista mitä hän tarvitsee, sekä vielä löytämään Djangon olinpaikan. Schultz ja Django hoksaavat nopeasti yhteistyön synergiaedut, ja YYA-sopimus amerikkalaisittain on valmis. Tästä eteenpäin juonenkäänteitä riittää ja sankarit ehtivät moneen mukaan. Ehkä vähemmätkin juonenkäänteet olisivat riittäneet, mutta näin tällä kertaa.
V-mäisen itsevarman palkkionmetsästäjän roolia tekevä, Inglourious Basterdsista tuttu Christopher Waltz on yksinkertaisesti täydellinen valinta siihen tehtävään. Se käy ilmi heti ensimmäisestä kohtauksesta, jossa hänen peruslempeä hymyilmeensä yhdistyy äärimmäisen huolelliseen artikulaatioon, ja käyttäytymiseen yleensäkin. Kerrassaan ärsyttävä kaveri, enkä ihmettele, mikäli joku hänet haluaa ampua (elokuvissa).
Toinen superonnistunut, siis aivan verraton roolityö on Samuel L. Jacksonin esittämä Candylandin hovimestari Stephen. Stephen on fiksu ja kokenut mustaihoinen mies, joka on päässyt isäntänsä, valkoisen paronin suosioon. Neekereistä hän ei juuri piittaa. Jonkun palkinnon arvoinen veto ehdottomasti. Minun on kylläkin pakko myöntää, että hetki meni ennenkuin tunnistin Jacksonin sieltä takaa. Mahdollisesti tilanne vei katsojan mukanaan niin, että analyysit jäi vähemmälle.
Kun vielä mainitaan aina loistava Leonardo DiCaprio, Djangon naista näyttelevä Kerry Washington sekä Django itse, eli Jamie Foxx, ollaankin asian ytimessä: taas on oikeat tyypit oikeissa rooleissa ja vieläpä Tarantino on taas saanut näyttelijät tekemään ylihyvät suoritukset.
Väkivalta on yhä kuvottavaa, tällä kertaa ihan splatter-hengessä. Kun luoti osuu, niin silloin lätisee ja verta suihkuaa. Kielenkäyttö on sellaista 1800-lukulaisen ronskia, eikä Tarantino varsinaisesti jarruttele epäkorrektienkaan sanojen käyttöä. Kuvaus on loistavaa, kuvauspaikat ja maisemat valittu huolella ja oikein. Leikkauksen suhteen on ehkä koitettu hakea liian hienoja asioita ja saatu aikaan hetkittäin sekavaa tunnelmaa. Vaikea saada kiinni, mistä se johtui, mutta fiilis jäi ristiriitaiseksi sen osalta. Musiikki oli kuulemma Morriconea. Ei siitä sen enempää, jostain syystä en kiinnittänyt minkäänlaista huomiota musiikkiin koko elokuvan aikana! Kertooko se siitä, että tarina vei mukananaan, vai siitä, että musaa ei ollut – palaan asiaan toisen katselukerran jälkeen.
Vaikka Djando Unchained ei ylläkään Tarantinon top-3:een, niin kelpo pohjat on tehty 2013 elokuvavuodelle.
