Nicolas Winding Refn, Drivestä ja Pushereista tuttu tanskalaisohjaaja on päästänyt käsistään uutukaisen. Mainosten mukaan “Only God Forgives” sijoittuu thai-nyrkkeilyn ja huumekaupan maailmaan. Mahdollisesti näin onkin, nämä kaksi teemaa tosin käväisevät vain ohikiitävän hetken ajan leffassa, varmastikin sen takia kun ne on pakko siinä olla. Pääosin elokuva kertoo sekavaa tarinaa kostamisesta, pahoista ihmisistä ja elämästä Thaimaan yössä. Tarina etenee sekavasti, eikä katsoja aina tiedä onko kyse todesta vai unesta – eikä lopulta enää välitäkään tietää.
Väkivallan kuvaus on melkoisen raakaa, ainakin tällaiselle keskivertoväkivaltaleffojen katselijalle. Splatter-faneille tämä on varmaan turhankin pliisua kamaa, mutta itseäni öklötti – ei pelkästään väkivallan raaka kuvaus, vaan sen tietynlainen tarpeettomuus itse elokuvassa. Hetkellisesti kävi mielessä, että ehkäpä selvintä olisi ollut jättää niin sanottu juoni kokonaan pois ja laittaa tyypit vaan silpomaan toisiaan. Mutta kai se olisi ollut jo turhankin läpinäkyvää.
Tarinassa kulkee lähinnä samat kymmenkunta hahmoa, eri kohtauksissa jotka jollain näennäisellä tavalla koitetaan liittää toisiinsa. On amerikkalainen tyyppi (Ryan Goslingin näyttelemä Julian), joka ilmeisesti on se hyvä roisto. Hänen veli, kaikesta päätellen mulkku, joka tosin kuolee heti alussa, ja kuolemaa kostamaan tuleva äiti joka onkin sitten oikein mulkkujen mulkku. Omituinen thaikkuäijä, joka lienee joko alamaailman kingi tai sitten kyläyhteisön päällikkö. Määrää kuitenkin asioista omalla tavallaan. Poliiseja, kavereita, palkollisia.
Tarina siis kulkee miten kulkee. Katsojalle tehtävä on haastava: ensin pitää keksiä leffalle joku järjellinen juonenkulku, ja sen jälkeen koittaa keksiä jokaiselle kohtaukselle joku järjellinen paikka siinä juonessa. Ohjaaja on halunnut leikata kohtauksien sisälle pätkiä ihan muualta, joko unenomaisia tapahtumia tai sitten jotain muuta. Tämä lienee taiteellisen vaikutelman luontia osa 1. Merkittävän paljon on myös käytetty hidastuksia = taiteellisen vaikutelman luontia osa 2. Jälkimmäinen toimii monissa tapauksissa ihan hyvin, joskin liiallisesti käytettynä teho laskee. Ylipäänsä liialliset hitaat, viipyilevät, kiertelevät ja kaartelevat kohtaukset saavat katsojan lähinnä naputtelemaan sormiaan hermostuneena – eivätkä suinkaan puristamaan penkkiä jännittyneenä, kuten kenties on ollut tarkoitus. Onpahan kuitenkin saatu elokuvalle vähän lisää minuutteja.
Ehdottomasti parasta antia, ja ihan maailmanluokkaa sellaista, on kuvallinen maailma. Sommittelu, kuvakulmat, valot, värit – aivan loistavaa. Kuvallinen maailma vaihtelee sopivasti kohtauksen hengen mukaisesti, ja tämä jatkuu koko elokuvan ajan. Sanoisin jopa, että tämä menee Kubrickin parhaiden teosten rinnalle tuolla saralla.
Musiikki ei myöskään liiemmin häirinnyt, kakofoninen ääntely sopi hyvin elokuvan maisemaan, sekä kuviin että tunnelmiin. Siinä ne positiiviset.
SuKuNan arvostelun jälkeen elokuvan ikärajaa on nostettu K18 -tasoon. Tämä onkin se oikea tälle leffalle, sen verran rankka kuvaus se on.
Omalla kohdalla katselukokemus jakautui suurinpiirtein kolmeen osaan: ensimmäisen kolmanneksen katsoin jännityksellä, että mitä tästä vielä kehkeytyykään, valmiina antamaan leffalle ainakin kolme tähteä. Toisen kolmanneksen aikana tajusi, ettei tästä mitään kehkeydykään, ja tähdet putosivat puoleen. Viimeisen kolmanneksen sitten tajusi jo nauttia niistä hyvistä puolista – eli kuvauksesta: kuvakulmista ja väreistä – joita leffassa silti oli. Niistä puolitoista tähteä.
Joka tapauksessa: leffafriikki joka ei välitä trillerimäisistä juonenkäänteistä tai maailmojasyleilevistä dialogeista, tai romanttisista komedioista, eikä kaihda räävitöntäkään väkivaltaa löytää kyllä tästäkin rainasta paljon hyvää nähtävää. Viittaan erityisesti noihin kuvallisiin ja äänellisiin vahvuuksiin. Syvällisyyttä saattaa saada kaivettua jostain ihmisyyden, äitiyden, koston kierteen tai muun vastaavan onkaloista. Itse en aivan tähän kyennyt, mutta jollain kierolla tavalla suosittelen silti tätä leffaa yllämainituin raja-arvoin.
