Brittiläinen Peter Carter (Niven) istuu viimeisenä elävänä miehistön jäsenenä lentokoneessa, joka on sodan takia hajalla ja syöksyy vääjäämättä kohti tuhoaan. Käytyään radion välityksellä pienen, mutta antoisan keskustelun amerikkalaisen Junen (Hunter) kanssa on Carter valmis ottamaan selvyyden siitä onko tuonpuoleista todella olemassa – ja saako ihminen tuolloin selkäänsä siivet vai propellin. Mutta aih – taivaassa sattuu moka ja Peter tipahtaa takaisin maankamaralle! Peter löytää Junen ja he rakastuvat, mutta taivas vaatii erheeseensä oikaisua oitis.
Kysymys elämästä ja kuolemasta starttaa hillittömällä kohtauksella, jonka jälkeen meno höllää hiljalleen. Asetelma on herkullinen ja hommasta on kyllä revitty irti hauskoja tilanteita. Käsiksen suurin kompastuskivi tuntuisi olevan ajoittainen junnaaminen: esimerkiksi lopun massiivisessa oikeudenkäynnissä ja tohtori Reevesin puheissa olisi ollut hieman karsimisen varaa, vaikka kovin nokkelaa tuo dialogi olisikin.
David Nivenilla on filmografiassaan todellisia helmisuorituksia, mutta tässä pläjäyksessä hemmo ei tuntuisi olevan ihan kovimmassa vedossaan. Hilpeimmät hahmot löytyvätkin pikkupeesaajista, kuten taivaan hämystä henkilökunnasta. Kerronnallisesti leffa on kekseliäs; mustavalkokuvaa ja technicoloria on sekoitettu toisiinsa huolella, ja muun muassa ajan pysähtyminen on toteutettu hauskasti.
Lopputulos on perinteinen, ”vanha mukava” brittikomedia, joka ei kuitenkaan kestäne kovin montaa katselukertaa. Ihan kiva, mutta voisi olla kivempikin.
