Kun reilut kolme vuotta sitten näin ensimmäisen Twilight-elokuvan, olin sen kammottavuudesta niin inspiroitunut, että se sai minut kirjoittamaan ensimmäisen arvosteluni Leffatykkiin. Enpä olisi silloin voinut kuvitellakaan millaiset mittakaavat sekä sarjan fanitus että sen käsittämättömän kieroksi muodostuva tarina saa. Ympyrä täydentyy – Twilight-saaga on viimein saatu päätökseen ja viimeinenkin sarjan osa, Aamukoi osa 2, inspiroi typeryydellään arvostelun. Joskin pitkälti eri syistä kuin ensimmäinen.
Sarjan viimeinen osa alkaa Bellan (Kristen Stewart) punaisista silmistä – tarinamme misusta on viimein tehty ukkonsa kaltainen verenimijä, niin kuin hän useasti toivoi. Syy lopulliseen käännökseen johtui pariskunnan äkäisestä vaavista, Renesmeestä, joka oli tappaa äitinsä synnytykseen. Vain vampyyrina Bella jäisi henkiin. Tai no, ainakin niin henkiin kun vampyyri voi jäädä. Uudestisyntynyt Bella on kuitenkin ihmisversioon verrattuna huomattavasti parempi päivitys edellisestä. Vampyyri-Bella on vahvempi kuin kukaan appiperheensä Culleneiden torahampaista ja hänellä on erityiskyky luoda suojakilpi itsensä ja läheistensä ympärille. Tuntuu melkein liian hyvältä ollakseen totta, että neljän Edwardin (Robert Pattinson) sairaalla omistushalulla ja pakkomielteillä kuorrutetun elokuvan jälkeen, Bella onkin vuorostaan suojeleva alfanaaras, joka lisäksi vetelee tuoreilla voimillaan Jacobia (Taylor Lautner) päin pläsiä, kun kuulee ihmissusijäbän leimaantuneen tyttäreensä. Onko kyseessä sitten äitiys vai torahampaat, mutta uudessa Bellassa on jotain mitä neljän aikaisemman elokuvan misussa ei koskaan ollut: voimaa, omaa tahtoa ja jestas sentään, luonnetta!
Nyt kun Bellasta on viimeisessä osassa leivottu ensisijaisesti äitimuori, on passiivinen, täysin kiinnostamaton, persoonaton ja ylisuojeltu hahmo elokuvassa vampyyriparin rakkauden hedelmä, Renesmee. Vampyyreiden perintöä vaalivat volturit saavat epäilyksen, että Bella ja Eddie ovat jotenkin saaneet tehtyä muksusta voittamattoman ja kuolemattoman, ja sehän ei vampyyreiden parissa käy päinsä. Kokemusten mukaan sellaisia pieniä perkeleitä ei saa kuriin niin millään, joten paree kieltää ne kokonaan. Volturit suunnittelevat hyökkäystä Culleneita kohtaan, ja Cullenit keräävät vamppisukulaisiaan todistamaan heidän puolestaan. Sitten vähän juonitaan, suunnitellaan ja taistellaan, ja loppu onkin historiaa. Tai tavallaan ei ole. Elokuvan viimeisiin hetkiin on saatu niin huvittavan naurettava käänne (mitä ei ymmärtääkseni kirjassa ole), että se sai jopa fanityttöjä täynnä olevan leffasalin purskahtamaan epäuskoiseen nauruun ja usean katsojan kiroamaan ääneen: ”Ei ***tt oikeesti!”.
Koska viimeisessä osassa konservatiivinen ja patriarkaalinen moraalisaarna on jätetty vähemmälle, on tilaa keskittyä siihen mikä kaikki muu elokuvassa mättää. En ole ennen huomannutkaan kuinka hämmentävän ruma Twilight yleisilmeeltään on. Toki leffoissa on aiemminkin käytetty rumia peruukkeja (ei tosin mitään käsitystä miksi) ja jostain näytelmäkerhosta saatuja likaisenkeltaisia ylijäämäpiilareita, mutta miten voi olla, että miljoonia tuottaneiden elokuvien erikoistehosteet teetetään edelleen jossain ammattikoulun tietokonelinjalla? Jo useassa elokuvassa nähdyt kammottavan epäaidot ja rumat CGI-sudet huvittavat tässäkin rainassa, mutta kaiken huippu on vastasyntynyt Renesmee-vauva. Kas kun ovat päättäneet tehdä vaavista tietokonegrafiikkaa. Kyllä vaan, CGI-VAUVA. Vauva-Renesmeen ainoa rooli elokuvassa on olla sylissä, joten vaikea käsittää mikä voi olla syynä näin älyvapaaseen ratkaisuun. Liekö oikeat ihmisvauvat näytelleet niin hyvin Twilight-castin rinnalla, ettei moista viitsitty palkata huomiota viemään. Toisaalta CGI-vauvallakin on enemmän elämää kasvoissa kuin Kristen Stewartilla, joten metsään mentiin tässäkin.
Stewart ei kuitenkaan saa kunniaa elokuvan huonoimmasta näyttelijäntyöstä. Aamunkoin toisessa osassa nähdään paljon uusia hahmoja, jotka ovat toinen toistaan jäätävämpiä kesäteatterin pääsykokeista karanneita pökkelöitä. Culleneiden erikoiskyvyillä varustetut sukulaiset ovat naurettavan typeriä kliseitä maailman eri alueiden vampyyreistä, ja kammottavia aksentteja vääntävät volturivampit ovat rooleissaan niin huvittavan ylidramaattisia, että ennustan heille pitkää uraa Kauniiden ja Rohkeiden avustajina.
Koko Twilight-sarjan kieroin ja kummallisin käänne on kuitenkin Jacobin suhde Bellan ja Edwardin lapseen, Renesmeehen. Aamunkoin ensimmäisessä osassa Jakke leimaantuu Renesmeehen, niinkuin ihmissusilla on tapana. Eli käytännössä sitoo lapsen itseensä koko tämän elämän ajaksi, ja samalla tietysti vie häneltä mahdollisuuden itse valita itselleen kumppani. Aiemmissa Twilighteissa on annettu ymmärtää leimaantumisen symboloivan elinikäistä romanttista rakkautta, joten on täysin mahdotonta pitää Jacobin vauvaan leimaantumista minään muuna kuin sairaana. Viimeistään siinä vaiheessa kun Jacob leffan lopussa katselee Edwardin kanssa pieneksi tytöksi kasvanutta Renesmeetä ja kysyy Eddieltä ”Voinko jo alkaa sanoa sinua appiukoksi?”, on kysymys pedofiliasta. Vaikka kirjailija Meyer kuinka sepittäisi tarinoita ”suojelevasta kummisedästä”, aikuisen miehen pakkomielle ja romanttinen omistushalu pieneen lapseen on pedofiliaa. Piste.
Sarjan viimeisessä osassa haisee raha ehkä enemmän kuin missään muussa Twilightissa. Kummassakaan Aamunkoi-elokuvassa ei tapahdu niin paljoa, etteikö niitä olisi saatu tehtyä yhdeksi elokuvaksi. Nyt Twilightin päätösosa on ainoastaan Bellan uusien voimien fiilistelyä, huvittavan epäonnistunutta tietokonegrafiikkaa, kymmeniä rumia piilolinssejä, Jacobin pedofiilistä stalkkausta ja tarinan suurimpaan taisteluun valmistautumista. Ja todellakin vain valmistautumista. Niin kuin muissakin sarjan elokuvissa, musiikkivalinnat ovat kuitenkin erinomaisia päätösosassakin. Esimerkiksi Feist, St. Vincent, Ellie Goulding, Passion Pit ja muut indie-tähdet ovat suoraan kuin Flow-festivaalien esiintyjälistasta.
Viisi synkkää ja masentavaa vuotta Twilight-aivopesua on vihdoin takana, enkä voi kuin ihmetellen miettiä mitä oikeastaan tapahtui. Kaiken kaikkiaan Stephanie Meyerin arvomaailma todella hämmästyttää. Kuvottavan konservatiivisia sukupuolirooleja voi mormonilta vielä jotenkin odottaa, mutta että outoa pedofilian glorifioimistakin? Kauhulla jään miettimään mitä seuraava Meyer-filmatisointi The Host pitää sisällään. Zoofiliaa?
