Tämä leffa perustuu Hayao Miyazakin 70-luvulla Tohon tilauksesta luonnostelemaan kapteeni Nemon ja tämän mukaan liittyvien lasten seikkailuista kertovaan hyllytettyyn televisiosarjaan, joka realisoitui lopulta 90-luvulla Gainaxin toteuttamana [tv]Matka maapallon ympäri[/tv] -nimiseksi klassikkoanimeksi. Sitä ennen Miyazaki itse meni hyödyntämään alkuperäisiä ideoitaan [tv]Future Boy Conan[/tv]issa ja edelleen jatkokehiteltynä tässä Laputassa. Vaikka kyseessä onkin meillä todella aliarvostettu ja saman studion uudempien tuotosten varjoon armotta jäänyt pienemmän kaliiberin Ghibli-klassikko, on Laputa todellisuudessa kotimaassaan yksi kaikkein rakastetuimmista Miyazakin teoksista ja animeleffoista kautta aikain.
Jos Laputan perusteella jotain Miyazakin itsensä mieltymyksistä voi sanoa, niin mestari tuntuu kovasti tykästyneen [movie=1971]Seikkailu aarresaarella[/movie] -kaavaan, jossa poika ja tyttö matkaavat yhdessä sympaattisten merirosvojen kanssa kohti kaukaisella saarella odottavaa suurta aarretta. Tällä kertaa hyvisten ja pahisten kilpaa hamuava aarre vain sattuu olemaan lentävällä saarella ja tytöllä on alussa anastamansa taikakivi, jolla saarella odottava muinainen aarre aukeaa sen etsijöille. Oikeastaan Laputan nimi voisikin yhtä hyvin olla ”Seikkailu lentävällä aarresaarella”, sillä erotuksella tietysti että tässä liikutaan aivan kaikessa täysin eri sfääreissä kuin siinä alkuperäisessä lapsille suunnatussa merirosvohupailussa.
En oikeastaan edes tiedä mitä tässä vaiheessa on enää jäljellä sanottavaakaan. Laputa – linna taivaalla on Ghibliä ja Miyazakia omasta mielestäni voimansa ylimmässä tunnossa, tästä alkaa se paljon puhuttu kulta-aika. Pelkästään animaation taso on tässä parasta maailmanluokkaa ja Joe Hisaishin säveltämä soundtrack kuuluu omiin suosikkeihin kaikista Ghiblin leffoista, mikä on todella paljon sanottu kun muistaa miehen diskografiaan kuuluvan [movie]Henkien kätkemä[/movie]n ja [movie]Prinsessa Mononoke[/movie]n kaltaisia mestariteoksia. Etenkin upea tunnussävel resonoi tunnetasolla voimakkaasti, erityisesti alun komesti kuvitetun alkutekstijakson taustalla soidessaan.
Itse uskon ”sen jutun” Laputassa piilevän ainakin itselleni Miyazakin poikkeuksellisessa taidossa löytää vihdoin täydellinen tasapaino myöhempien hiljaisempien sekä alkupään vauhdikkaampien ja toiminnallisempien leffojen välillä. Länsimaisiin lastenleffoihin verrattuna Laputa on oikeasti harvinaisen väkivaltainen ja jännittävä, pyssyt näyttävät ja kuulostavat aidoilta, lapsia lyödään ja ihmisiä kuolee etenkin eeppisen klimaattisessa loppuhuipennuksessa kuin pipoa, mutta samalla väliin on kuitenkin löytänyt tiensä koko joukko tunnelmointiin sekä hahmojen ja näiden asuttaman, Walesista innoituksensa saaneen maailman syventämiseen keskittyviä rauhallisempiä jaksoja. Kummallekaan ei ole annettu sekunninkaan vertaa liikaa painoarvoa.
Kaiken toiminnan ja jännityksen alla Laputalla sykkii kuitenkin äärimmäisen kaunis sydän. Miyazaki lieneekin optimistisesti halunnut elokuvallaan sanoa, että vaikkei ihmisen ja luonnon välillä vallitsekaan täydellistä sopusointua ja rauhaa, on sellainen kuitenkin mahdollinen. Viimeisissä kuvissa ihmiskunnan aiemmin tuhonneista aseistaan riisuttu lentävä saari nähdäänkin lipumassa luonnontilassaan hitaasti kauas horisonttiin sankariemme palatessa takaisin maan päälle jatkamaan rauhassa elämäänsä. Kaikista maailman Ghibli-leffoista tämä onkin itselleni se kaikkein rakkain ja paras koskaan. Aina.
