ParaNorman on ensimmäinen vuoden kahdesta kauhuaiheisesta stop motion -animaatioelokuvasta. Sen taustalla oleva Laika-yhtiö nousi leffanörttien huomion kohteeksi taltioimalla Neil Gaimanin nuortenromaanin Coraline mykistävän kauniiksi, mutta silti pelottavaksi moderniksi saduksi. Firman nyt ilmestyvä toinen elokuva jatkaa edellisen leffan tapaan kauhun, fantasian ja koko perhettä kiehtovan kuvaston parissa käsitellessään sitä, kuinka sosiaalisessa yhteisössä vallitsevat tiukat käsitykset normaaliudesta saattavat näiden raamien ulkopuolelle jäävien mielestä vaikuttaa keinotekoisilta, lapsellisilta ja suorastaan harmillista. ParaNorman onkin siis tältä osin varmaa herkkua Tim Burtonin faneille, minkä suhteen onkin jopa suloisen herkullista, että vuoden kahdesta kauhuaiheisesta stop motion -elokuvasta jälkimmäinen tulee olemaan Burtonin Frankenweenie. Asetelman kutkuttavuus piilee siinä, kuinka korkealle ParaNorman kykenee riman nostamaan – se nimittäin hoitaa Tim Burtonin duunin paremmin kuin goottiestetiikkaansa uponnut Burton itse on viimeisen 20 vuoden aikana kyennyt itse hoitamaan.
Tarinan päähenkilö on Norman (äänenä Kodi Smit-McPhee), koulukiusattu nuori, jolle on siunaantunut kyky kommunikoida haamujen kanssa. Kuten katsoja voi vastaavaa asetelemaa käyttävistä elokuvista päätellä, kyseinen kyky on lähempänä kirousta, sillä eihän kukaan Normania usko. Sen sijaan hänen väitteitään pidetään lapsellisena huomionhakemisena, joka on tehnyt hänestä hyljeksityn ja koulukiusatun. Niin ikään kiusattu puolikaveri Neil (Tucker Albrizzi), näitä koulun käytävillä ahdisteleva Alvin (Christopher Mintz-Plasse), Neilin futaava hölmö isoveli Mitch (Casey Affleck) ja tähän ihastunut Normanin nokkava isosisko Courtney (Anna Kendrick) joutuvat kuitenkin turvautumaan Normanin apuun, kun kaupunkia uhkaa muinainen noidan kirous, joka herättää eloon kaupungin seitsemän keskeistä perustajaa zombeina.
ParaNorman nerokkuus piilee siinä, kuinka pienillä muutoksilla ja painotuseroilla kuluneelta ja suoraviivaiselta kuulostavaan tarinaan saadaan virkistävää tuoreutta. En tietenkään aio paljastaa mehukkaimpia käänteitä, koska se pilaisi kaiken huvin muilta, mutta turvallisena esimerkkinä voi käyttää Normanin suhdetta hänen voimiinsa. Moni elokuva varmaan näyttäisi, miten hän saa kyseiset kyvyt, mutta tämän leffan alussa päähenkilöllä on jo ne, eikä niiden alkuperää koskaan täsmennetä. Kotikaupunkinsa kaduilla käveleviin haamuihin jo tottunut Norman tietää, että kyseiset näyt ovat syy sille, miksi hänellä ei ole ystäviä, mutta toisaalta tarjoavat hänelle ainoat lohduttavat keskustelukumppanit.
Uutta väriä saadaan myös tarinaan noidan kirouksesta. Normanin kotikaupunki ei puhu sukupolvelta toiselle periytyneestä legendasta pahaenteiseen tai ohimennen kevytkenkäiseen sävyyn, vaan on häpeilemättömästi kääntänyt asian koko kaupungin kattavaksi matkailuvaltiksi. Mitä pidemmälle tarina käänteissään etenee, sitä irvokkaampia sävyjä tämä kyhäelmä saa. Yllätyksiä mahtuu myös zombitarinan käytänteisiin, eikä aivan kaikkia itsestään selviltäkään näyttäneitä hahmosuhteiden kehityksiä kykene ennakoimaan. Itse asiassa katsoja nauttinee elokuvasta ja sen tuoreudesta sitä enemmän, mitä paremmin hän (kauhu)elokuvansa hallitsee. Onhan se ihan söpöä, että Normanin kännykän soittoäänenä on Halloweenin tunnusmusiikki, mutta nimen omaan 1960- ja ’70-luvun halpisleffoihin viittaava avauskohtaus kielii siitä, että leffa sopii lasten lisäksi erinomaisesti aikuisille.
Tosin aivan kaikkea koulukiusatun ja omissa oloissaan viihtyvän pojan tarinasta ParaNorman ei kykene päivittämään uudelle tasolle. Dialogi on välillä tönkköä, kiusaamisen vastaista sanomaa levitetään alleviivaten ja leffa tuntuu hetkittäin vaeltelevan päättömästi venyttääkseen kestonsa edes puolentoista tunnin mittaan. Lisäksi koko kaupungin väestön yhteen keräävä viimeinen puoli tuntia olisi suuresti hyötynyt siitä, jos leffa olisi aiemmin kyennyt esittelemään yksittäisiä hahmoja paremmin. Tämä on tietenkin hankalaa pahassa syrjäytymisvaarassa olevaa nuorta käsittelevässä elokuvassa, mutta jonkinlainen yrityskin olisi ollut plussaa. Nyt kaupunkilaiset jäävät vain väestö- ja muovailuvahamassaksi.
Joistain tarinankerronnallisista heikkouksista huolimatta kokonaisuus jää vahvojen teemojen ansiosta ylväästi positiivisen puolelle. Perheen lapset nauttinevat mukisematta kirouksen vauhdikkaasta purkamisesta ja siihen liittyvistä sopivan pelottavista hetkistä, mutta samaan aikaan leffa pystyy edetessään ja uusia ulottuvuuksia kauhutarinoihin avatessaan tarjoamaan myös aikuisille purtavaa. Kerros kerrokselta purkautuva tarina vaikuttaa aluksi kaavamaiselta ja suorastaan lapsekkaalta, mutta tämän kuoren alta paljastuu hiljalleen todella puhutteleva ja syvältä kouraiseva kertomus. Kenties kokonaisuus liippasi hieman liian läheltä omaa elämääni ja pystyi siksi tekemään sellaisen vaikutuksen, että halusin lopussa samaan aikaan kusta pelosta housuihin ja itkeä myötätunnon kyyneleitä. Itse tosin laittaisin huikaisevan komean finaalin voiman sen piikkiin, että perinteistä stop motion -taikaa, modernia digitaalianimaatiota ja jopa mielekkäästi 3D:tä käyttävä leffa uskaltaa dialogin paikoittaisesta kankeudesta huolimatta puskea usein koluttujen teemojensa kanssa yhä pidemmälle alueille, jonne muut elokuvat harvoin rohkenevat mennä.
ParaNorman vahvuudet eivät löydy siis perheen pienimpiä kevyesti pelottavasta kuvastosta ja tilanteen luomasta jännityksestä vaan siitä, kuinka koskettavia niiden taustalla vaikuttavat aikuiskatsojille suunnatut teemat ovat. Tämän kautta leffa kohoaa pelkästä kertakäyttöviihteestä suorastaan erinomaiseksi kokonaisuudeksi, jonka teho on ladattu alkumetreiltä asti viljeltyihin yksityiskohtiin. Kyseessä on paitsi erinomainen koko perheen elokuva, myös yksi vuoden parhaista animaatioleffoista, jonka tarina jää kolkuttamaan katsojan sisälle. Kiitoksia tästä, Laika, ja tervetuloa animaatiokuninkaiden kerhoon Pixarin, Aardmanin ja Studio Ghiblin rinnalle.
