Jos juttu on hyvä, totta kai sitä voi käyttää useamman kerran. Tämä idea pätee joululauluklassikoihin, joka kesä ilmestyviin grillausresepteihin ja punaisiin shortseihini. Se, toimiiko sama idea elokuvien kohdalla, on vähän niin ja näin. Liisan seikkailut Ihmemaassa on kuvattu biljoona kertaa, Psyko pariin otteeseen. Ensimmäisen uusintaversiot ovat yleensä olleet tervetulleita, mutta jälkimmäiseen uuden ei voitu sanoa tuoneen juuri mitään lisää Hitchcockin tekemään. The Thingin kohdalla filmatisointi on samasta novellista jo kolmas, mutta ei sen asetelmia ole iso muutoksen tornado riepotellut. Toisaalta näin on hyvä; The Thing pitäytyy perinteisen säikyttelyviihteen tasolla, eivätkä sen tekijät ainakaan pyllistä aiempia versioita päin.
Tämä The Thing on uusintaversio 1951 ilmestyneestä leffasta ’Se’ toisesta maailmasta. John Carpenterilta 1982 julkaistu The Thing – ”Se” jostakin on kuitenkin leffa, joka tähän Matthijs van Heijningen Jr:n versioon on vaikuttanut. Carpenterin elokuvassa Antarktiksen armottoman talven keskeltä paljastuu jotain outoa. Se saa norjalaisryhmän heilumaan aseineen kuin hullut. Tämä uusi The Thing paljastaa, mitä norjalaisten leirissä on oikeastaan tapahtunut. Aiempiin elokuviin verraten mukana on suorastaan huikea määrä naisia (kaksi, joista toinen on jopa elokuvan päähenkilö) ja mauttoman yksityiskohtaisia iljettävyyksiä sammioista, joiden päällä on lukenut: ”Sisälmyksiä, eritteitä ja Darwinin painajaisia” – paljolti samat ovat eväät kuin Alien-elokuvissa.
Ohjaaja Matthijs van Heijningen Jr. on myöntänyt ihailevansa John Carpenterin The Thing-elokuvaa, eikä hän ole kiistänyt Alien-innostustaankaan. On kuitenkin jollain lailla surkuhupaisaa, että fanittajan elokuvan tehosteet ovat tyylikkäämmät kuin liki 30 vuotta sitten julkaistujen The Thing – ”Se” jostakin- ja Ridley Scottin Alien -elokuvien tehosteet. Ainakin Carpenterin The Thingiä ajan hammas on jäytänyt kuin Tiku ja Taku pähkinöitä. Kerronnan tasolla van Heijningen seurailee enemmän Scottin jalanjälkiä. Tämä tarkoittaa, että toisin kuin Carpenter, hän jarruttelee goreilua. Tottahan liika pitemmän päälle turruttaisi ja tehosteiden vanhetessa komeimmatkin plasmakarkelot muuttuvat usein naurettaviksi. Jarruttelussa on siis puolensa. Mutta: Visvaa tihkuvia hirviöpäitä, sähköisesti liikehtivä lonkeroita ja muita kauhugenren perusjuttuja nähdään silti kiva kokoelma. Niiden ystävät eivät näin ollen joudu pettymään.
Tarinan päähenkilöksi nouseva paleontologi Kate (Winstead) on muokattu hahmoksi, joka voisi olla Alienin Ripleyn sukulaistyttö. Näöltään he ovat kuin vertaisi Leenua, Liinua ja Tiinua Iines Ankkaan, eikä Kate ole sillä tavalla miehinen kuin Ripley. Kate on alkujaankin kirjoitettu naiseksi, toisin kuin Ripleyn kohdalla tehtiin. Mutta aivan kuin Ripley, Kate kohtaa tarinan pahikset kahdella tavalla: molopäisenä ukkona, jonka kunnianhimo paisuu kaikkien uhkaksi, sekä vierasperäisenä narttuna, joka uhkaa levittää omaa perimäänsä kaikkialle. Selvemmin ilmaistuna: Katen Antarktikselle lennättänyt tohtori Halvorson (Thomsen) on niin täpinöissään jään alta paljastuneesta otuksesta, että ei tahtoisi menettää sitä, vaikka se sulaessaan alkaa himokkaasti jahdata kaikkia leirin eläviä asukkaita.
Uuden The Thingin musiikkiraita kunnioittaa John Carpenterin The Thingin tyylistä, uhkaavuudessaan tymäkkiin mataliin soundeihin nojaavaa soundtrackia. Marco Beltramin sävellystyö kuulostaakin siltä, kuin se olisi tehty n. 30 vuotta sitten. Tällaisen vanhahtavasta säikyttelyviihteestä ideansa ja kimmokkeensa napanneeseen leffaan se sopii kuin Mustakaapu kalterien taakse.
Tämän The Thing-version hurjin irtiotto aiempiin filmatisointeihin on hahmojen kansalaisuudessa ja kielessä. Vaikka elokuvassa puhutaan enimmäkseen englantia, leirin norjalaisia näyttelevät norjalaiset, jotka myös puhuvat aitoa norjaa. Kulttuurillisesti he eivät ole niin kaukana leirin amerikkalaisista, että juoneen tulisi sitä kautta mitään uutta, mutta esim. kielimuurista olisi myös voinut rakentaa yhden lisäesteen selviytymiskamppailuun. Nyt Norja-lisä tuo lähinnä vain realistisuuden tuntua kaiken muun keskelle. Sitä tuntua sitten syövät monet sivuosanäyttelijät, jotka eivät saa puristettua rooleistaan mehua kuin puolen lasia. Ei kukaan tietysti vaadi, että näytellä pitäisi hampaat irvessä ja hikeä puskien, mutta keskiverrosta suorituksesta ei myöskään heru aplodeja isolla kädellä. Itse pidin kaikesta huolimatta elokuvan tunnelmasta, joka henkii samaa nostalgiaa kuin Cameronin The Thing sekä Scottin ensimmäinen Alien. Hyvä saavutus leffalta, joka kuitenkin on tehty paljon näitä myöhemmin.
