25. Bond-elokuva, ns. juhla-007, No Time to Die on ehtaa James Bond -jatkumoa monin tavoin. Se on selvästikin kallis franchise-elokuva, useissa eksoottisissa lokaatioissa kuvattu ja näyttävää mutta ei kuitenkaan epäuskottavan suureellista toiminnanrymistelyä sisältävä agenttiseikkailu. Bond, James Bond, on tässä viimeistä kertaa sitten vuoden 2006 Casino Royalen hillittyä työväenluokkaisuutta hahmoon tuonut Daniel Craig. 007-maailman vakiokalustosta ovat mukana tietenkin myös M, Q ja Aston Martin -klassikkoauto, tuo ajajansa uljas miehuuden jatke, joka kokee enteellisen kovia elokuvan prologissa.
Jos Craigin Bond onkin saanut tuta ammattinsa varjopuolet munaskuita myöten, No Time to Diessa hahmo pääsee viimein hieman hengähtämään. Eläkkeelle siirtynyt, mutta ilmeisen kovakuntoinen Bond ei ole enää 00-agentti. Toisaalta niistä hommista ei oikeastaan voi eläköityä: Itselleen uuden rakkaan (Léa Seydoux) löytänyt ex-vakooja ei voi olla katselematta olkansa yli edes kaikesta kaukana olevassa italialaiskylässä. Ja hyvä niin, sillä kuten monesti aiemmin, Bond saa havaita, ettei hän voi luottaa missään kuin itseensä.
Kun CIA kontaktoi vanhaa tuttuaan venäläistiedemiehen kaappaukseen liittyen, Bond tietää, ettei eläkepäivien jatkaminen ole mahdollista. Brittien salainen palvelu on tyrinyt M:n (Ralph Fiennes) johdolla oikein kunnolla, eikä tätä sotkua siivoamaan haalittu joukko onnistu kuin levittämään tahraa joka suuntaan yhä suuremmaksi. Tiimissä häärii myös uusi 007, mutta koska hän ei ole Bond, hän tekee asiat – ei huonosti, mutta eri tavoin. Niinpä juuri James Bondin on oltava jälleen kerran 007, otettava vanhat hyvät keinot käyttöön, ja pelastettava maailma.
Leffa onnistuu olemaan mielekkäästi samalla sekä ajankohtainen että muistojen kavalkadi. Bondin missio on löytää DNA:n perusteella uhreihinsa iskevä täsmäase, joka näkymättömyydessään ja leviämistavassaan muistuttaa pandemian aiheuttavaa virusta. Pandemiasta ei leffassa kuitenkaan puhuta, ja halutessaan katsoja voi kuvitella, ettei sillä ole ollut mitään vaikutusta No Time to Dieen (vaikka leffa esim. saapui ensi-iltaan sen takia yli vuoden myöhässä). Bond-faneille No Time to Die on toisaalta ilahduttava aarreaitta: Jamesin toimia valvovat edesmenneiden M:ien potretit ja leffasta löytyy agentin joidenkin klassisten vempainten (mm. kello) lisäksi yksi Bond-historian kauneimmista (loppu)tunnusmelodioista, Louis Armstrongin tulkitsema We Have All The Time In The World.
Armstrongin laulamaa John Barry -klassikkoa kuultiin jo 1969 elokuvassa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa. Syy sille, miksi vanhaa biisiä kierrätetään, on selvä: romanttisessa mielessä näiden kahden elokuvan välillä on yhtäläisyyksiä, ei turhauttavan päälle liimattuja, vaan sellaisia, jotka saattavat nostaa kyyneleen katsojan silmäkulmaan. Ja onhan Barry SE alkuperäinen 007-säveltäjä.
No Time to Diessa eräs tie tulee päätökseen. Daniel Craigin aikakaudella James Bondilla on ollut elokuvasta toiseen jatkuva tarina ehkä selkeimmin koko historiassaan. Sen kautta hahmo on saanut särmää, mikä on tuonut pelipöytien, huippurikollisten ja ylellisyyden maailmassa ketterästi uivasta agentista erityisellä tavalla sympaattisen. Hahmonahan Bond on mies, jonka kasvot vaihtuvat ajan mittaan, mutta nimi, drinkki, auto ja lähestulkoon vihollisetkin pysyvät samoina. Häntä voisi verrata toiseen pärstäänsä vaihtavaan brittiluomukseen, yli 50 vuotta tv-ruuduissa seikkailleeseen Doctor Who’hun, sillä erotuksella, ettei Bond ole ulkoavaruuden olento ja ettei Bond yleensä sitoudu keneenkään pitkäksi aikaa.
Craigin tulkitsemalla Bondilla on ollut rikkinäinen ja rikki repivä elämä. Tällä Bondilla on myös ollut – ei vain kavereita – vaan astetta enemmän ystäviä, joiden menettäminen koskettaa jonkin verran katsojaakin. Craigin Bondilla on ollut lisäksi vahvoja ajatuksia yrittää asettua aloilleen, lopettaa ne miestä syövät hommat, joissa työn ja vapaan välillä ei oikeastaan ole rajaa, ja joista sairaslomalle ei noin vain lähdetä. Ne hommat, joissa kidutus on arkea ja joissa pitää olla valmis makaamaan maansa puolesta vaikka vihollisen sängyssä, oli tämä kuka tahansa. Viimeisen vihollisensa, Safinin (Rami Malek) kohdalla Bondin ei tosin tarvitse tehdä niin. Safinista on rakennettu franchisen perinteitä kunnioittava arkkipahis, rujo mies, joka lähtökohtaisesti haluaa kaikkien kärsivän, koska hänkin on kärsinyt. Safinia eivät kiinnosta mikään muu kuin kasvitiede ja muiden kärsimyksen näkeminen.
Onko Safinin antama vastus sitten tarpeeksi hurja, ja onko Safinin ja pelätyn vihollisjärjestö Spectren suhde mitenkään uskottava – ei oikein. Malek on oikein roolitettuna hyvä näyttelijä, mutta häneltä ei ainakaan tässä irtoa sellaista yliampuvuutta, jolla Safinia olisi voinut maustaa.
2015, eli hyvän aikaa ennen No Time to Dieta Craig kohahdutti maailmaa toteamalla, että viiltäisi ennemmin ranteensa auki kuin enää palaisi Bond-leffan pääosaan. Samaan tapaan kuin ihailtu ja himoittu suurrooli voi olla taakka näyttelijälle, Bondin voi tulkita tuntevan No Time to Diessa pettymystä ja vastenmielisyyttä agentin elämään. Ja samaan tapaan skarpisti ja nöyrästi kuin näyttelijä antaa toistasadatta haastatteluaan tietystä roolityöstä, voi Bondin nähdä paahtavan taas kerran tappavan tehokkaasti kohti päämääräänsä.
Pelkkiä kyyneleitä, tuskaa ja nostalgisointia No Time to Die ei ole. Leffassa on myös hyvä annos arkista kepeyttä ja nasevia heittoja. Jälkimmäiset on sälytetty asiaankuuluvasti lähinnä Bondille. Muuta kepeyttä edustavat esim. Q:n (Ben Whishaw) koti ja Ana de Armasin aloitteleva agenttihahmo Paloma. Neito on hauska yhdistelmä klassista Bond-kaunotarta ja modernin maailman työnhakuilmoituksissa haikailtua persoonaa: energinen ja rohkea, kyvykäs osaaja, joka haluaa haastaa ja ravistella vanhoja toimintamalleja. Vanhan maailman edustajalle, kuten setämies Bondille, tämä on kauniisti sanottuna kiinnostava kokemus.
25. Bond-leffa rikkoo lopulta myös jatkumon rajoja. Se ei kuitenkaan tapahdu niin, että fanaattisimpien Bondin ystävien pitäisi repiä pelihousujaan, nousta barrikadeille ja asettaa koko leffasarja boikottiin. Kun yksi Jim lähtee, toinen tulee – leffan lopputekstit lupaavat tuttuun Bond-tyyliin, että Bond-niminen kaveri palaa. Tarkoittaako se uuden usean leffan mittaisen tarinankaaren aloitusta vai muuta, se nähdään sitten. Mutta todennäköisesti Bond palaa valkokankaille ainakin tuliterän näköisellä autolla, miehekkäänä miehenä, drinkki kourassa ja hurmaavana, kuten on tehnyt 1960-luvulta asti, koska siitähän hänelle (lue: tuotantoyhtiölle) maksetaan.
