Yksi on entinen CIA:n agentti, toinen salaliittoteorioita jauhava nero, kolmas sokea elektroniikka-ekspertti, neljäs älykäs hakkeripoju, viides heidän pomonsa on/off- heila ja joukon pomo on tietenkin tietokone-ekspertti, joka ei mielellään puhu menneisyydestään – kuten eivät muutkaan tiimin jäsenet. Yhdessä porukka testailee pankkien turvajärjestelmiä ja nauttii luikertelusta. Ja sitten nenän eteen tippuu Iso Keikka. Porukan pitää varastaa täydellinen koodinmurtaja. Okei, nasta diili – kunnes mies menneisyydestä sotkeutuu mukaan. Koodinmurtaja on haluttua tavaraa ja poppoo on luonnollisesti kohta pinteessä.
Sneakers on eräänlainen teknojännäri, jonka kaikki päähenkilöt ovat leppoisia veijarityyppejä – pahista lukuun ottamatta. Robert Redford esittää Martinia, joukon päämiestä, samanlaisella otteella kuin 70-luvulla parhaita roolejaan. Heebon rinnalla, vakavana CIA-veteraani Creasena bondeilee hillitty Sidney Poitier. Mother, tuo ryhmän sekopää (tosin turhan korrekti hänkin) on Dan Aykroyd ja nuoremman sukupolven edustajana toimii vuosi leffan ilmestymisen jälkeen kuollut River Phoenix. Phoenixin hahmo on niin ohut, ettei sitä olisi välttämättä tarvittu filkassa ollenkaan. Toisin voi sanoa David Strathairnin esittämästä Whistleristä, jonka tottuneet korvat auttavat muuta porukkaa eteenpäin useasti matkan varrella.
Elokuvan pahis sotkeutuu omaan näppäryyteensä. Ben ”Gandhi” Kingsley ei sovi ilkiö-Cosmon rooliin kovinkaan hyvin. Ohjaajan olisi suonut hillitsevän miehen mesoamista. Eihän pahan tyypin tarvitse aina hyppiä seinille tai sihahdella kuin käärme. Koko hahmo on omituisen epätasainen, lieneekö syy kolmessa käsikirjoittajassa (joista kaksi teki myös Soteleikkien käsiksen)? Yksiulotteisesta pahiksesta huolimatta Sneakers on mukavaa viihdettä. Sen dialogi on hauskaa ja toimintaa löytyy tarpeeksi pitämään katsojan silmäluomet avoinna. Jättekiva veijarielokuva.
