Seikkailija-arkeologi Indiana Jones (Harrison Ford) ei juuri muutu: vaikka mies on harmaantunut, hän vetää yliopistolla kursseja ja jäljittää luentojen välillä ammoisia aarteita. Indylle historia on yhtä aikaa kiehtovan jännittävää ja tutun turvallista, onhan hän tutkinut sitä koko ikänsä. Mutta samalla maailma Indyn ympärillä on muuttunut ja jatkaa muutostaan. Eikä häntä enää katsota ihaillen, vaan opiskelijat ovat tulleet vetämään sikeitä hänen luennolleen. Tutut kollegat ovat joko kuolleet tai eläköityneet. Hänetkin passitetaan ns. oloneuvokseksi. Mitä virkaa on virattomalla?
Apeasta ilmeestä päätellen Indy ei haluaisi hyväksyä tilannettaan. Murheen alhoon saapuu kuitenkin kirkas pilkahdus aikuiseksi varttuneen kummityttö Helena Shaw’n (Phoebe Waller-Bridge) muodossa. Helena on perinyt edesmenneen isänsä pakkomielteen muinaisen matemaatikko Arkhimedeen keksintöön. Samaa keksintöä Indyn ja Basil Shaw’n (Toby Jones) nuoruudessa havitelleet natsit on lyöty, mutta Helenan halu kaivella vanhoja on herätellyt muutaman koloistaan. Tilanne vaatii Indiana Jonesin ja hänen nahkaruoskansa paluuta.
Viides Indiana Jones -seikkailu on sarjan outolintu. Kun kolme ensimmäistä elokuvaa keskittyivät parhaassa iässään olevan sankarin jännittäviin matkoihin, neljäs leffa teki Indystä myös isän. Viides, yli 40 vuotta leffasarjan aloitusosan jälkeen julkaistu raina, kuvaa Indyn yhä pappaiässä hämmentävän vitaalina toiminnan miehenä, jonka funktio on tarjota faneille sitä, mihin nämä elokuvasarjan alussa ihastuivat. Iskeekö Indy natseja pataan? Jep. Temppuileeko Indy tiukassa paikassa ruoskallaan? Voe tokkiinsa. Kiisteleekö Indy itsepäisen neidon kanssa? Kyllä. Puhuuko Indy jonkun eksoottisen vanhan ystävänsä avukseen? Jeespox. Puistattaako Indyä kohdata käärmemäisiä otuksia? Ou jeah. Ratkooko Indy ikivanhaa arvoitusta lennosta, kun vihollinen hengittää niskaan? Kyl.
Kaiken tämän välillä sankari ehtii huomauttaa muutamaan otteeseen, että elämää on nähty aika lailla jo tarpeeksi. Lepolasseen ukkoa ei silti päästetä, koska se ei olisi hyvää fanipalvelua. Lisäksi Harrison Ford näyttää roolissaan ehdalta teräsvaarilta, eikä miltään keppiin nojailevalta käppänältä. Toisaalta myös Helena tarvitsee Indyä – vaikka vaikuttaa usein pärjäävän ilman kummisetäänsäkin.
Kaksikon tiimityö on nokkapokan maustamaa jenkkaa, jossa kumpikin vie ja vikisee lähes yhtä aikaa. Heidän kiistelynsä johtuu näkemysristiriidoista: Indylle muinaismuistot ovat tavaraa, joka kuuluu museoon ja kaikkien hyväksi, Helenalle ne ovat kauppatavaraa, joista on saatava paras hinta. Niin selvästi kuin Phoebe Waller-Bridge tämän asian roolissaan tuokin esiin, usean käsikirjoittajan taiteilema käsikirjoitus ei onnistu täydellisesti avaamaan Helenan motiiveja. Hahmoa kohtaan on näin ollen katsojana vaikeampi tuntea sympatiaa.
Indiana Jones and the Dial of Destiny on leffasarjan ainut osa, jonka varsinaisiin käsikirjoittajiin ei ole listattu George Lucasia ja ohjaaja ei ole Steven Spielberg. Toki he ovat olleet elokuvan vastaavia tuottajia, mutta niissä tehtävissä kokonaisuutta katsotaan eri kulmasta. James Mangoldin (mm. Logan) ohjauksessa esim. leffan toimintakohtaukset korostuvat pitkinä ja vähän kuivakkaina, vaikka käsikirjoitukseen on siroteltu myös huulenheittoa. Erityisen hyvin eron Spielbergiin voi huomata takaumakohtauksissa, joissa varsin sulavasti digitaalisesti nuorennettu Harrison Ford käy Toby Jonesin kanssa taistelua natseja vastaan. Niin hauskaa kuin ”nuoren” Fordin näkeminen onkin, menoa katsellessa saattaa tulla mieleen, ettei siinä juuri muuta freesiä olekaan kuin elokuva-alan teknologinen kehitys, eikä Fordin ääni kuulosta kovin nuorekkaalta. Samalla leffan illuusio särkyy.
Loppupeleissä Indiana Jones and the Dial of Destiny on ihan kiva elokuva, juuri tarjoamansa fanipalvelun ansiosta. Se on selvästi niellyt rahaa – elokuva näyttää hyvältä tämän päivän standardeilla ja Harrison Ford on kovassa kunnossa ikäisekseen. Eikä leffan kertoma tarina ole käsittämätön tai juoni hävyttömän reikäinen. Roolityöt ovat juuri niin hyviä kuin käsikirjoitus mahdollistaa – esim. John Rhys-Daviesin Sallah tai Mads Mikkelsenin Voller jäävät moniulotteisuudessaan jopa Karen Allenin Marionin taakse, vaikka jälkimmäiselle on jätetty elokuvaan tilaa vain yhden lyhyen kohtauksen verran. Mutta yleisesti ottaen elokuva ei aivan pääse sen riman yli, jonka leffasarjan alkupää on asettanut. Sellaista suoritusta varten Indiana Jonesia olisi tarvinnut uudistaa samassa mittakaavassa kuin James Bondia vuoden 2006 Casino Royalessa. Siinä rytinässä nostalgia olisi valitettavasti lentänyt ulos ikkunasta.
