Woody Allen on säilyttänyt ihmeen hyvin luomisvireytensä vuosikymmenien saatossa nopeasta teosten julkaisutahdista huolimatta. Vicky Cristina Barcelona ei lukeudu ohjaajansa syvällisimpiin eikä mieleenpainuvimpiin elokuviin, mutta on silti pätevää Woody Allen –vuosikertaa tutkiessaan kahden Espanjan Barcelonaan kesälomalle saapuvan epävarman amerikkalaisnaisen suhdetta karismaattiseen taidetuhertajaan.
Uusien suhteiden muodostamisen haasteita ja spontaanin rakastumisen epätahdikasta sykettä käsitellään lopulta neljän eri henkilöhahmon kautta ja näihin lukeutuu myös taiteilija Juan Antonion ex-vaimo Maria Elena, johon mies on vielä selittämättömällä tavalla kiinnittyneenä. Eräässä vaiheessa Juan Antonio toteaakin, että heidän suhteensa todellisen luonteen ymmärtämiseen tarvittaisiin hänen isänsä kaltaista runoilijaa.
Eräs erityisen hyvä piirre elokuvassa on, että edellä mainitun miehen todellisten tunteiden annetaan jatkuvasti kyteä hieman pinnan alla, siis antamatta niistä täydellistä selkoa. Näin päästään pohtimaan myös muun muassa tekopyhyyden kysymystä parissa kohtauksessa.
Juan Antonion piirittämistä naisista kihloissa oleva Vicky on aluksi idealistinen ja päättäväinen, mutta ohjaaja todistaa näppärästi, kuinka äkillinen tunnekuohu saattaa peittää kenet tahansa allensa. Vickyä opportunistisempi Cristina on vapaa ja nopeasti helppoon suhteeseen kallistuva persoona. Hän lisäksi ilmaisee itseään valokuvaamalla monia erityyppisiä kohteita aina suihkulähteistä, pikkulapsista, ahtaista kujista, kukka-asetelmista tarinan muihin päähahmoihin. Valokuvauksesta muodostuu myöhemmin kolmea tarinan hahmoa kiehtovalla tavalla yhdistävä tekijä.
Mikä on karismaattisen taiteilijahurmurin osa juonessa? Onko hän ainoastaan naisten iskemistaidosta tuttu elostelija, vai pystyykö tai vielä tähdellisemmin edes haluaako muuttaa elämäntapaansa? Hän eittämättä saa jokaisen kolmen naisen lähellensä, ja nimenomaan jokaisen omalla tavallaan. Cristina ei juuri emmi hypätä miehen kanssa petiin, yllättävän sairastumisen uhallakin, sillä hänen on vaikea vastustaa eksoottista mystisyyttä ja suorapuheisuutta oltuaan pitkään turtana ahdistavasta amerikkalaisesta materialismista.
Onko Vicky loppujen lopuksi hyvin läheisesti Cristinan kaltainen ihminen, mutta ei vain voi sitä myöntää itsellensä? Tätä hänet pakotetaan pohtimaan ja odotettavasti sittemmin oppimaan virheistä kantapään kautta. Klassinen espanjalaiskaunotar Maria Elena on maan naisille ominaisesti räiskähtelevän temperamenttinen hahmo, jonka saapuminen kuvioihin tuo viimeistelevää lisäpotkua humoristiseen suhdesokkeloon.
Osaa katsojista voi ymmärrettävästi ärsyttää jatkuvasti äänessä oleva näsäviisas kertoja, joka ei jätä pienintäkään detaljia esittämättä. Kyseessä on ilmeisesti vain jokin ohjaajan henkilökohtainen oikku, koska kertojalle ei mitään todellista tarvetta tässä tarinassa ole. Siispä ei auta muu kuin hyväksyä asia ja keskittyä seuraamaan intensiivistä tunnekeinahtelua sydänten särmikkäässä taistelussa.
