”Kaupunki sai nimen Babylon, sillä siellä Herra sekoitti ihmisten kielen ja sieltä hän hajotti heidät kaikkialle maailmaan…”
Alejandro González Iñárritu, tuo Meksikon lahja elokuvalle, on saavuttanut uransa toistaiseksi merkittävimmän virstanpylvään. Babelia olisi äkkiseltään helppo moittia pelkäksi suuruudenhulluksi toisinnoksi ohjaajan edellisistä projekteista, mutta miksi valittaa kun lopputuloksessa näkyy näin uskomaton lataus ajatusta ja tarttumapintaa?
Kolmelle mantereelle sijoittuva Babel lähtee liikkeelle välikohtauksesta Marokkolaisessa pikkukylässä. Monihaaraisen juonen erilaiset ihmiskohtalot eivät liity tarinallisesti toisiinsa erityisen kohtalokkaalla tavalla – sattuma ei näitä houkkia pelasta, he ovat kaikki kielimuuriensa takana ja auttamattoman eksyksissä. Tuo yhtenäinen teema kuitenkin pitää teosta hienosti kasassa. Iñárritu ei sorru alleviivaamaan, saarnaamaan tai selittelemään liikoja, joten ote pysyy kauttaaltaan realistisena.
Babel on pysäyttävä elokuva. Se ei ole ratkaissut vaikeaa aihettaan pinnallisella ”ihminen on paha ja kaikilla on kurjaa” -synkistelyllä à la Paha Maa, vaan onnistuu käsittelemään hahmojensa ymmärtämättömyyttä monitasoisemmin, perustellusti sekä yhteiskunnallisesta että yksilöllisestä näkökulmasta. Ennen kaikkea sen raskas ote ei unohda toivoa tai inhimillisyyttä.
Vaikka leffaa promotessa on tuotu vahvasti esille Brad Pittin ja Cate Blanchettin kasvoja, he ovat vain osa Babelin vahvaa näyttelijäkaartia. On toki mielekästä nähdä Pittin lyövän riipaisevalla suorituksellaan viimeisillekin feikkiboheemeille luun kurkkuun, mutta vahvimpina mieleen silti piirtyvät Adriana Bazzaran ja Rinko Kikuchin tulkinnat, jotka ovat molemmat oikeutetusti napanneet myös Oscar-ehdokkuuden. Etenkin Kikuchi yllättää erittäin positiivisesti, sillä kuuroa teinityttöä esitettäessä turhien säälipointsien välttäminen vaatii jo todellista taitoa.
Babel olisi ollut monen muun käsissä täysi katastrofi. Se kurottaa niin korkealle, että voisi kaatua melkeinpä kaikilla osa-alueillaan. Niin ei kuitenkaan käy, sillä Iñárritu selviää tehtävästä kadehdittavalla itsevarmuudella. Siitä kiitoksena hänellä on käsissään yksi tärkeimmistä ja hienoimmista elokuvista hetkeen, mestarillinen draama joka kestää läpi pituutensa ja nostaa ohjaajansa nykyelokuvan eliittiin.
