Äiti Venäjällä on hätä. Valtoimenaan riehuvat tataarijoukot ryöstelevät talonpoikia ja kaikki lennätinyhteydet tsaarin joukkojen viimeisille Siperian puolustusasemille on katkaistu. Aleksanteri II antaa luottomiehelleen Mihail Strogoffille käskyn matkata tuhansien kilometrien matka vaarallisten ja levottomien sota-alueiden halki viemään tsaarin tärkeää viestiä Irkutskin suuriruhtinaalle. Matkan varrella Mihail lyöttäytyy yhteen nuoren Nadian kanssa, joka on matkalla Siperiaan tapaamaan vanhaa isäänsä. Seikkailusta ei kuitenkaan tule helppo ja vaaraton, sillä Strogoffin matkaa seuraa tahollaan myös joukko tsaarin murhaa suunnittelevia salaliittolaisia, joilla on omat suunnitelmansa tapahtumien kulun suhteen…
Kaikki mahdollinen on Tsaarin kuriirissa tehty niin suuresti ja pröystäillen kuin ranskalais-venäläisin voimin on siihen aikaan ollut mahdollista tehdä. Siperian loputtomia aroja on tiettävästi kuvattu Latviassa ja maan armeija pestattiin näyttelemään massiivisissa joukkokohtauksissa sotilaita ja ratsumiehiä. Vauhdikkaat ratsastuskohtauksest ovatkin omasta mielestäni koko teoksen parasta ja kiinnostavinta antia. Tiedä miten paljon tästä saatuja kokemuksia hyödynnettiin Abel Gancen vuotta myöhemmin ilmestyneessä [movie=1927]Napoleon[/movie]issa. Kummassakin kuvauksesta vastasi nimittäin sama Leonce-Henri Burel, joka teki ikämiesvuosinaan yhteistyötä myös muuan Robert Bressonin kanssa.
Aivan kaikesta näkee, että tässä on lähdetty ihan tosissaan kilpailemaan eeposleffojen piikkipaikasta Kansakunnan synnyn ja Ben-hurin kaltaisten megaleffojen kanssa. Harmittavasti Tsaarin kuriirilla ei näistä kahdesta poiketen ole takataskussaan mitään päräyttävää tai sensaatiomasta kikkaa, joka nostaisi tätä niiden yläpuolelle todella legendaariseksi suurelokuvaksi. Onhan tämä toki pätevästi tehty ja viihdyttävä vanhan ajan seikkailu, mutta mitään Ben-hurin kaltaisia villejä kamera-ajoja tai tekoaikaan jo vakiintuneita nopeita leikkauksia ei käytännössä osata käyttää ollenkaan hyödyksi, vaan lopputulos tuntuu siksi huomattavasti ikäistään vuosikausia vanhemmalta. Pliisu kerronta vielä murentaa hahmoja ja itse tarinaa sen verran, että näin pitkää mykkää eeposta katsoessa tulee monessa kohtaa pakostikin aika lievästi pitkäksi.
Oma lukunsa ovat sitten ranskalais-venäläisin voimin toteutetun komeuden näyttelijät, joista etenkin sivuosaesittäjät elehtivät tyypillisesti varsin liioiteltuun tapaan kuten tähän aikaan vielä oli tapana. Ainoat mainitsemisen arvoiset nimet koko elokuvassa taitavatkin olla Ivan Mozzuhin ja Natalia Kovanko Mihail Strogoffina ja Nadiana. Mozzuhin oli ennen vallankumousta yksi Venäjän suurimmista näyttelijöistä, mutta mies joutui monen muun taiteilijan tavoin pakenemaan bolshevikkeja Ranskaan, jossa vanha venäläinen elokuvateollisuus jatkoikin elämäänsä aina toiseen maailmanpaloon asti. Mozzuhinin kohtaloksi koitui lopulta paksu venäläinen aksentti, joka käytännössä teki äänielokuvan tultua kertaheitolla lopun miehen menestyksekkäästä urasta.
Päällisin tunne Tsaarin kuriirin lopussa on lähinnä hyvä olo ja helpotus, sankari on jälleen vaaroja uhaten pelastanut päivän ja saanut naisensa, ja taustalla makeisia naposteleva koominen sivuhahmo napostelee tyytyväisenä makeisiaan. Monesta vähän pitkästyttävämmästä kohtauksesta huolimatta Tsaarin kuriiri onnistuu kuin onnistuukin ylläpitämään ainakin jonkinlaista mielenkiintoa koko kestonsa ajan, ja loppujen lopuksi katsojalle jää kuvan lopullisesti sumetessa pelkästään hyvä mieli.
