1950-luvun amerikkalaisessa pikkukaupungissa neljä 12-vuotiasta kaverusta kuulee huhun metsän siimeksessä piilossa olevasta pikkupojan ruumiista ja tietenkin nuoruudenhuumassaan pojat lähtevät lapsuutensa viimeisenä kesänä etsimään ”kiellettyä hedelmää”. Matkalla sattuu ja tapahtuu, poltetaan tupakkia, jutellaan rattoisia ja vähän nahistellaankin. Mutta tiukka ystävyysside poikain välillä pitää yhtä. Jannujen vertauskuvallista matkaa siivittää upeasti legendaarisista fifties-hiteistä koostuva soundtrack.
Mm. Spinal Tapista ja Perhe on pahin-sarjan ”Meatheadina” tunnetun ohjaaja Rob Reinerin legendaarinen lapsuudenkuvaus Stand by Me on niittänyt paljon kulttimainetta ja nauttii suurta arvostusta sekä rahvaan että kriitikoiden silmissä. Itse en ihan purematta tätä kuitenkaan niele. Pläjäyksen kässäri ja roolihenkilöt ovat sinänsä upeasti toteutettuja, vaikkakin pari sivuosahahmoa jäävät auttamattoman stereotyyppisiksi, ja Reinerin ohjaus nappaa hienosti road movien ainekset tiukasti kätösiinsä. Raina on kuitenkin tämän katsojan silmissä vähän turhan sentimentaalinen ja välillä koko touhu dialogeineen on vähän kaukaahaetun oloista.
Vähän leppoisampi ote olisi ehkä saattanut auttaa elokuvaa, nyt se ei tunnu hengittävän ollenkaan vaan koko fiilis jää hiukan muoviseksi ja raina ei onnistu koskettamaan kun hetkittäin. Amerikkalaiset katsojat ovat kuitenkin tästä tykänneet, minua vain tuppaa häiritsemään auttamatta kaikenlainen ylinyyhkyilevä ote.
Mutta on Stand By Me:llaa toki puolensakin. Erityisesti nuorten pääosaesittäjien hätkähdyttävät roolityöt vaikuttivat. River Phoenix oli yllättävän lahjakas nuori tähti joka poistui keskuudestamme aivan liian aikaisin. Samoin Kiether Sutherland tekee hienoa työtä elokuvan konnana, jonka hahmo tuppaa tosin jäämään hiukan mustavalkoiseksi. Vielä ilahdutti tuntematon Corey Feldman pähkähulluna Teddynä.
Moni on Stand By Me:sta diggannut valtavasti, minulla arvosteluun saattoi ehkä vähän vaikuttaa tosin äidinkielen tunnilta saadut negatiiviset kokemukset leffaan liittyen. Kaiken kaikkiaan kyseessä on ihan jees kuvaus lapsuuden viimeisistä vuosista joka sopii mainiosti esim. koko perheen leffailtoihin mutta nuorisokuvausten kirkkainta kärkeä se ei ole.
