Vanha kunnon poninhäntäpotkija Steven Seagal on koko 2000-luvun tehnyt töitä jäätävällä tarmolla, mieheltä on putkahdellut leffoja suunnilleen 2.5-filkan vuositahdilla. Valitettavasti määrä ei ole näinä vuosina suinkaan korvannut laatua, ja suurin osa pöhöttyneen, väsyneen oloisen Stiivenin tuotoksista on ollut todella kaukana niistä 90-luvun alkukauden rehellisen viihdyttävistä ja äärimmäisen tylyistä actionhelmistä, joita Seagalilta silloin putkahteli.
Jokunen aika sitten Steven kuitenkin koetti ryhdistäytyä NU-firman tallissa. Kyseinen tuotantoyhtiö on kieltämättä ihan kohtalaisella menestyksellä ”löytänyt” uudelleen 1980 -ja 90-lukujen seagalit, van damaget ja dolphlundgreenit. Sylvester Stallonen kaapattuaan yhtiö tuotti jopa 2000-luvun tähän mennessä parhaan actionfilmin, Rambon. Näissä pläjäyksissä on löydetty uudelleen kasaripätkistä klassikoita tehnyt synkkyys ja hilpeä nihilistisyys, pahimmat salamaleikkaukset on jätetty pois ja tappeluista saa jopa jotain selvää. Tällä yksinkertaisella, mutta ihan toimivaksi havaitulla reseptillä on keitetty myös päätähti Seagalin itsensä kynäilemä Kill Switch.
Tarina ei varmasti yllätä yhtään sellaista katsojaa, joka on joskus katsonut muutakin kuin ostoskanavaa. Stiiveni on menneisyytensä riivaama rikosetsivä, joka jaagaa uskonnollisesti naksahtanutta sarjamurhaajaa. Soppaa sotkevat Stiiveniä jahtaava, kostonhimoinen sarjamurhaaja nro. 2 ja nuori, kokematon FBI:n (nais)agentti, joka määrätään seuraamaan Stiivenin työskentelyä ja auttamaan sarjiksen nappaamisessa. Ja tietysti Stiivenin tielle sattuvat taas kaikki vähälahjaiset vesipäät, jotka eivät ymmärrä ensimmäisen tillikan jälkeen hävitä omille teilleen, vaan yleensä vetävät esiin veitsen tai pyssyn. Ja sehän on tunnetusti se ratkaiseva virhe.
Kokonaisuutena Kill Switch on ihan asiallinen räpellys niille, jotka yleensä tykkäävät Seagalista ja mehevästä toimintatykityksestä. Stiiveni ei tietenkään ole lähelläkään samassa kunnossa kuin kunniansa päivinä, mutta onhan miehellä ikääkin jo melkein 60 vuotta. Muutama kilokin mieheltä on lähtenyt sitten viime vuosien kauheimpien tekeleitten, ja asenne tuntuu olevan paremmin kohdallaan, kuin noissa kaikenmaailman submergedeissä ja merceneryforjusticeissa, joiden ainoa motiivi tuntui olevan varmistaa päätähdelleen ruokakaupparahat. Toimintakohtauksista saa enimmän aikaa ihan hyvin selvää, ja musiikkiraita koostuu surumielisestä kapakkabluesista, joka ainakin tämän tykittäjän korvaan soundaa paljon miellyttävämmältä, kuin se päänsärkyjumputus, jota 2000-luvun toimintaleffat yleensä ovat täynnä. Erityismaininta myös piakkoin leffan kuvauksien jälkeen kuolleelle Isaac Hayesille, joka heittää pienen, mutta hauskan roolin kuolinsyytutkijana.
Eipä siitä sen enempää. Jos ei perjantai-iltana huvita lähteä ulos, niin sitten vaan vuokraamon sekä pizzerian kautta kotisohvalle, ja mäiskettä ruutuun. Kunhan ette enää odota sitä Stiivenin paluuta huipulle Under Siegen tai Out For Justicen tyyliin, vaan tyydytte kohtuuhupaisaan nyrkkisankariviihteeseen, ette tule pettymään.
