Tie vain jatkuu jatkumistaan kohti Ereboria Hobitti-elokuvatrilogian toisessa osassa Hobitti – Smaugin autioittama maa. Jo ensimmäinen osa teki selväksi sen, että luvassa on nimenomaan ohjaaja Peter Jacksonin kuvaus J.R.R. Tolkienin Hobitti-kirjan tapahtumista, joka pohjautuu vain pääpiirteiltään Kirjailijan (tai pikemminkin Bilbon) näkemyksiin seikkailun tapahtumista. Tämän realiteetin kun pitää mielessä, voi elokuvasta oikeasti nauttia!
Leveällä pensselillä maalaten elokuvan juoni kulkee käsi kädessä kirjan kanssa ja matka jatkuu jalan Otavankalteelta Beornin talolle, sieltä Synkmetsään haltiakuningas Thranduilin vankityrmiin, mistä Retkikunta pakenee tynnyreillä ratsastaen järvikaupunki Esgarothiin, ja lopulta suurten suosionosoitusten saattelemana ollaankin jo Yksinäisellä vuorella. Kaiken tämän keskellä myös Gandalf Harmaalla on oma juonensa sopassa mukana – tehtävä, jonka rinnalla itse Ereborin vallan palauttaminen takaisin kääpiöille tuntuu varsin mitättömältä.
Peter Jackson tietää miten tehdään viihdettä ja sitä Hobitti – Smaugin autioittama maa todellakin tarjoaa toiminnan muodossa. Henkeäsalpaavat Uuden-Seelannin Keskimaa-maisemat yhdistettynä näyttävään CGI-grafiikkaan hivelevät silmää erityisesti elokuvan 3D HFR-versiossa, jossa uusi tekniikka toimii selkeästi ykkösosaa paremmin. Tekniikka vaatii myös puvustuksen ja maskeerauksen osalta älyttömän paljon, sillä pienen pienetkin yksityiskohdat näkyvät valkokankaalla kristallinkirkkaasti. Näissä tuotantotiimi onkin onnistunut erittäin hyvin lukuun ottamatta haltioita, joiden pärstät näyttävät hieman muovisilta ja meikatun oloisilta. Leikkaus on erittäin sujuvaa ja elokuva vilisee hienosti toteutettuja toimintakohtauksia sekä oikeavalintaisia kuvakulmia toisensa perään. Laatua, johon saimme jo TSH-trilogian aikana tottua.
Pelkästään näyttävä ulkokuori ei kuitenkaan riitä täyden kympin suoritukseen, mikäli sisällöstä uupuu se jokin. Tempoa on tälläkin kertaa ihan mukavasti jaksoteltu toimintakohtauksia seuranneilla enemmän dialogia sisältävillä kohtauksilla, mutta valitettavasti tarina syventyy seuraamaan parin haltian ja kääpiön välistä kolmiodraamaa sen sijaan, että keskityttäisiin Trilogian päähenkilöön Bilbo Reppuliin. On melko järkyttävää, miten pinnallisesti elokuva pureutuu Retkikunnan jäsenien fiiliksiin ja luonteisiin kolmen tunnin aikana ja kaikki energia suunnataan toimintaan, joka näyttävästä visuaalisesta ilmeestään huolimatta kyllästyttää katsojan ylipitkillä kohtauksilla, joista puuttuu täysin vaaran tunne. Tästä johtuen Howard Shoren dramatiikkaa pursuava musiikki aiheuttaa erittäin ristiriitaisen tunnelman elokuvan luonteen kanssa.
Kirjana Hobitti on melko lyhyt ja sen sisällön olisi helposti saanut mahdutettua kahteen elokuvaan ilman, että mistään pienistä yksityiskohdistakaan olisi jouduttu luopumaan. Ohjaaja Peter Jacksonin päätös tehdä aiheesta Trilogia on osoittautumassa pienimuotoiseksi virheeksi, sillä nyt hänen mielikuvituksensa on päässyt valloilleen liiaksi ja kaikki langat eivät pysy käsissä. Ohjaaja on selkeästi halunnut tuoda esille elokuvassa yhteyksiä TSH–trilogiaan, jonka tapahtumat sijoittuvat Hobittia myöhemmälle ajanjaksolle Keskimaassa. Gandalfin retki yhdessä toisen velhon, Radagastin, kanssa Dol Gulguriin taustoittaakin hienosti ajallisesti myöhemmin tapahtuvia tapahtumia Keskimaassa, mutta elokuvan tunnelma kärsii väistämättä tämänkaltaisista ratkaisuista eikä ehyttä kokonaisuutta pääse syntymään. Hobitti on kirjana tunnelmaltaan huomattavasti humoristisempi ja kevytmielisempi kuin Taru Sormusten Herrasta, mutta elokuvana se yrittää olla vähän kumpaakin. Kaikesta huolimatta näyttelijäsuoritukset ovat kauttaaltaan vähintäänkin kelvollisia. Tutuista hahmoista Martin Freemanin Bilbo, Richard Armitagen Thorin sekä Ian McKellenin Gandalf tekevät vahvaa työtä läpi elokuvan. Myöskin Thranduilia näyttelevä Lee Pace onnistuu herättämään katsojassa tunteita varsin säälimättömänä haltiakuninkaana. Uusista hahmoista lähinnä Jacksonin luoma fiktiivinen, Synkmetsässä asuva haltianeito Tauriel yllättää Evangeline Lillyn näyttelemänä positiivisesti, vaikka hänet sotkettiinkin mainittuun kolmiodraamaan elokuvan ainoana naispuolisena hahmona. Dialogi ja ohjaus eivät valitettavasti antaneet mahdollisuutta näyttelijöille loistaa rooleissaan yhtä poikkeusta lukuun ottamatta.
I am fire… I am death.
Benedict Cumberbatchin lausumana lohikäärme Smaugin repliikki, joka ei varmasti jätä ketään katsojaa kylmäksi. Smaug Kultainen, Mahtava, Valtava, Suurin ja Hirvein kaikista Kamaluuksista, Viimeinen Lohikäärme, on elokuvahistorian hienoin lohikäärme ja CGI-grafiikan merkkipaalu. Puhuvan lohikäärmeen luominen kuulostaa jo paperilla mahdottomalta, saatikka vakuuttavan sellaisen. Jackson kuitenkin onnistuu siinä yhdessä Cumberbatchin kanssa, jonka ääni on niin vakuuttava, että katsojan niskavillat nousevat pystyyn! Smaug on ehdottomasti ainakin yhden Oscarin arvoinen suoritus!
Jo pelkästään Lohikäärmeen takia Hobitti – Smaugin autioittama maa on jokaisen fantasiaa rakastavan ihmisen nähtävä. On elokuvassa silti paljon muutakin, kuten jättiläishämähäkki Lukitarin sukulaisia kuhiseva Synkmetsä, Thorin Tammikilven päätä hamuavat örkkijohtajat Bolg ja Azog, nahanvaihtaja Beorn sekä synkkäilmeinen Bard Jousimies. Kääpiöitä, haltioita, velhoja ja hobittia unohtamatta! Vakavasti otettavaa elokuvaa on turha odottaa, mutta oikeassa mielentilassa katsoville luvassa on fantastista ryminää ja räiskettä lohikäärmeen täydeltä!
