Kiinnostaisiko nähdä aurinkolasipäinen idioottijuppi retuuttamassa autistista miekkosta? Tai haluttaisiko yksinkertaisesti vain tsekata yksi kahdeksankymmentäluvun kuuluimmista draamaelokuvista?
Jos vastauksesi on ”Kyllä”, kannattaa katse suunnata kohti Barry Levinsonin Sademiestä. Siis sitä leffaa, joka muistetaan lähinnä Dustin Hoffmanin huikean sympaattisesta suorituksesta autistinerona Raymond ”Reinmän” Babbittina.
Vaikka toisen pääosan vetävä ja aina yhtä ristiriitainen Tomppa Cruise ei vielä 80-luvulla ollut löytänyt skientologi-huuhaataan eikä sitä kautta niitä yhteyksiä tarvitse onneksi kuvitella, on tuollainen vajaat puolitoistametrinen ja aikansa kulutushysterian leimaama juppi aika raskasta katsottavaa. Siksi onkin aikamoinen onni, että moiselle riesalle on löytynyt vain semialleviivaavasti opettavainen oma osa käsikirjoituksesta. Vielä suurempi onni on se, että Ray on niin kertakaikkisen lapsekas, hauska ja kiinnostava hahmo, joka pitää leffaa yksin pystyssä kaikista noloimmissa kohdissa.
Vanha viidakon ivaava sanontahan kertoo, että paras tie Oscariin naiselle on tehdä itsestään draamaleffassa hieman normaalia rumempi, ja miehelle vastaava kikka on esittää ”vajakkia”. Noh, Dustinin kohdalla Oskari tuli, mutta sanoisinpa, että täysin ansiosta. Sitä paitsi on vahvasti produktiossa mukana olleen Hoffmanin ansiota, että kässärin alkuperäinen Raymond muutettiin nimenomaan autistiseksi ja että loppu (josta edelleen hankala päättää onko se tasapaksu vai melko hyvä) on juuri näköisensä.
Parille riville tiivistettynä Sademiehen tarinan voi kertoa rahan sokaisemasta miehestä, joka saa perinnön sijasta tietää omaavansa isoveljen, ja joka tutustumisen kautta oppii jotakin elämästä (ja) itsestään. Hoffmanin vetäessä joukkoa yksin, nuori Cruise lähinnä keskittyy automatkalla aurinkolasimyynnin nostatukseen ja italialainen neito Valeria Golino on Raymondin treffikohtausta lukuun ottamatta täysin statisti. Kokonaisuutena kyseessä on onnistunut elokuva.
Ehdottomasti.
